Ruoka

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Ruoka

ViestiKirjoittaja art0 » 22.02.2007, 20:22:45

Kokki oli valmistanut ateriaa jo kolme tuntia ja keittiö höyrysi ulos pimeästä oviaukosta, teräksisten karmien välistä.
Apumies katseli kuinka hän liikkui nopein liikkein pöydän, jolla oli sekalaisia ruoan tähteitä ja silppuja ja lieden välillä nostellen kattiloita ja kansia ja pieniä ripauksia jauheita ja mausteita.
Haju levisi padoista ylös ja kattoa myöten ulos tuuliseen pimeään yöhön.
"Joko se alkaa olla?" Mielessään hän muotoili kysymyksen, mutta katsoi sitten pimeään valkoisiin tyrskypäihin tietäen ettei uskaltaisi ikinä kysyä sitä ääneen.
Hän katsoi tupakkansa hehkuvaa päätä ja napautti jolloin se loisti vieläkin punaisempana.
Kokki ei mahtuisi sinne hänen kanssaan.
Ei nyt enää, se oli melkein valmista ja hieno loppusäätö oli enää jäljellä. Sitten se olisi valmista ja hän saisi tarjoilla sen, kantaa ylös ja tarjoilla ja kokki istuisi kannella ja istuisi hiljaa, eikä häneen voisi koskea ennenkuin aamu alkaisi sarastaa ja silloin hän menisi nukkumaan ja olisi niin humalassa ettei häntä saisi ylös ennenkuin illalla kun uusi liha pitäisi mennä hakemaan alhaalta kylmiöstä. Hän kammosi sitä hetkeä, sitä käyntiä siellä alhaalla missä kukaan ei liikkunut ja missä käytävät olivat tyhjiä ja autioita
ja sähkölamput paloivat kirkkaina suristen hiljaisuudessa. Se huone, se tila. Lihat roikkuivat koukuissa ja ne oli nyljetty suoraan nahoistaan. Ne karmeat silmät valkosinisinä katsoivat kattoon ja silloin kun niitä koski ja...
Hän siemaisi viimeisen henkäyksen ja napsautti tupakan mereen kuohuihin laivan kohistessa ohi vyöryvien
aaltojen, suurten ja elävien.
Kokki kääntyi katsomaan häntä ja hänen verestävät silmänsä katsoivat
häntä hetken tuijottavina ja kiivaina
"MItä helvettiä sinä kyttäät?"
Mies kääntyi katsomaan merelle ja tuli sitten sisälle.
"Onko valmista?"
"On saatana, vietkin ne sitten äkkiä ollaan jo melkein myöhässä"
Hän alkoi kaataa kattiloissa näkyvää lientä ja molskahtelevia paloja
kulhoihin jotka olivat pöydällä vierekkäin.
Ne täyttyivät ja mies katseli vieressä tuntien hajun ja inhosi itseään kun se miellytti häntä.
Ja tiesi että jos olisi joutunut tekemään saman kuin kokki hän olisi luultavasti jo juonut itsensä hengiltä.
Hän lähti kantamaan kahata kulhoa kannelle ja ylös rappusia ruokailuhuoneeseen joka oli raivattu kaikkein ylimmälle tähystys kannelle missä suuri pöytä oli ja täytti lasiseinäisen huoneen.
Hän näki lasin läpi pimeän huoneen ja tummat hahmot ja tuuli tuiversi
hänen hiuksiaan silmille ja hän näki vain oven joka oli avattava ja kohdattava ne palavat silmät, avoimet suut.
Hän saa oven auki ja pääsee jalkaansa ovessa pitäen sisälle ja astelee pöydän viereen.
Sulkeutuva ovi takana vie kaikki äänet mukanaan ja kulhot ovat jo pöydällä ennenkuin hän tajuaa kaikkien
pöydän ympärillä istuvien tummien hahmojen huomion.
Silmät ja suut, tyytyväinen ääni, ei mistään.
"On ehdotus.
50 000 elävästä raajasta, jos joku on halukas..."
Joku sanoo sen, eräs heistä. Mies kääntyy ja avaa oven tuulta vasten, väkisina, eikä hän kuule muuta, tuuli peittää kaiken alleen ja paiskaa oven kiinni.

Hän katselee nousevaan aurinkoon ja aallot muuttuvat Aalloksi joka on sileä ja jota laiva halkoo terävä kärki edellä.
Pullo vaihtaa kättä ja he katselevat eri suuntiin kumarassa ja hyvin väsyneinä.
Se kai on tarkoituskin, mies ajattelee ei tarvitse ajatella.
Vain nukahtaa ja taas herätä vielä kännissä ja nopea urakka ja taas unohtaa
"Kuule",mies sanoo katsoen kumaraa hahmoa joka on menettänyt pahimman ärtyneisyytensä, tavoittamaton on vieläkin mutta hän on tottunut.
"Kuulin tänään tarjouksen, taisi olla ensimmäinen kerta kun puhuivat minun kuulteni." Hahmo pysyy liikkumattomana ja katselee yhä poispäin. "Sanoivat toisilleen ja kaikille," mies hiljenee "kai ne tiesivät että kertoisin, selvähän se on on se niin outoa.
Niin että jos löytyy halukas heillä on tarjous, 50 000 elävästä raajasta.
Siis jollekin miehelle jos antaa valmistaa itsestään aterian." Kokki sylkäisee ja nousee ylös nojaamaan kaiteeseen.
"Mitä helvettiä sinä puhut?" Hän katsoo nokkaanpäin vaihtaen jalkaa ja räkäisten taas.
"Kädestä tai jalasta. Kädestä kai jokainen ennemmin luopuisi en minä tiedä." Mies jää miettimään.
"Minä ainakin." Raajasta kumminkin niin että siitä saa aterian."
Kokki katsoo merta edessään. "Kuka sinulle niin sanoi?"
"Joku niistä tänään kun vein keittoa. Ei niinkään minulle vaan kaikille. Tarkoittivat sitä, odottavat"
"Kädestä häh?" Kokki kääntyy js katsoo miestä.
"Voi yksinäisyys" Hän nostaa kätensä kasvojensa eteen ja ja katsoo niiden läpi kannella istuvaa miestä.
"Hah hah hah, voi kymmenen vuotta eikö niile enää se löyhkäävä jumalaton liha riitä? Elukoita ne ovat!"
Mies katsoo kokin hikistä likaista paitaa ja merelle kääntyneitä partaisia kasvoja.
Muistaa lihan kylmiössä. Apinoita, gorillojako ne olivat?
Olivat valmiiksi nyljettyjä kun ne tuotiin laivaan ja kuka niistä tiesi?
Mutta helvetti soikoon kuinka se yksi näytti...
Aina kun hän katsoi sitä ja oli siellä toinenkin.
Hitto soikoon kuka tietää ja erottaa nyljetyn gorillan alkuasukkaaasta? Sellaisesta valtavasta lättänaamaisesta neekeristä?
Ja hampaatkin sillä oli kuin ihmisellä, irvessä ja kallo sinisenä ilman nahkaa.
Mutta kädestä? Jumalauta omasta kädestä, hitto soikoon!
Kokki kääntyy kaidetta vasten ja irvistävä tunne alkaa nbousta miehen rinnasta kasvoille.
"Eivät kai ne tosissaan olleet, kunhan mahtailivat..."
"Kuka sen sitoisi? Ompelisi?" Kokki katsoo miestä niin ettei tämä ole koskaan nähnyt sellaisia...niin no onko kukaan koskaan...onko? "En minä tiedä" mies sanoo hiljaa ja katsoo kokkia.
"Ei täällä ole ketään. Ei ole muita kuin me ja ne kuusi miehistöstä ja konemies ja apulainen ja... kippari,
tuoretta lihaa..." pääsee hänen suustaaan ja tuntuu kuin jokin irtoaisi mukana, pulpahtaisi pois eikä sitä enää saisi takaisin "Tuoretta lihaa, niin niin tietysti. Onhan sitä neekerin lihaa kuoren pohjalla vaikka kuinka helvetisti äläkä väitä ettet sinä tietäisi mitä siellä on helvetti!"
Kokki katsoo haastavasti miestä ja silmät opvat tuskaiset ja jokin repii häntä vielä paljon enemmän kuin minua ikinä voisi, mies ajattelee ja kääntää katseensa syrjään.
Hän kiertää korkin auki pullosta.
"50 000!
Sinä tiedät miten ruokaa tehdään"
Mies kohottaa katseensa ja katsoo kokin palaviin vakaisiin silmiin."Ei hitto!"
"Minä näytän miten se maustetaan ja katsot tarkasti miten se ommellaan, se pitää neuloa ja..."
Kokki alkaa selittää ja mies ottaa huikan jottei kuulisi ja kun nielaisu on kadonnut ja poltto kurkusta ja suusta, hän alkaa tajuta ja kuulee vaikkei haluaisikaan ja kaikki alkaa tuntua sekavalta ja siinä on jotain hullua polttavaa järkeä, jotain joka palaa kokin silmissä ja hänen omassa rinnassaan yhtä matkaa viinan kanssa.

Kokki seisoo likaisten kattiloiden ääressä ja tuijottaa miestä hyöryävien täysien kattiloiden yli
"Muistatko nyt?
Ja kerro niille ja sano" Kokki nyökkää hyväksyntää odottaen ja mies katsoo hikistä likaista otsaa ja laskee katseensa.
Kokki työntää leikkuulaudan kiinni ja nostaa veitsen pöydälle. "Huomenna saavat lientä"
Mies nostaa kulhot pöydältä ja kääntyy pöydän takaa ovelle. Tuuli iskee häntä ja lämmin höyry hivelee hänen käsiään ja oksettaa häntä.
Kokki seisoo käsiinsä nojaten ja vasemman käden ankkuri näyttää siniseltä ja vanhalta kuin leima saatanan porsaan kyljessä.
"Jumalauta!!" ääni liehuu ovesta ja tarttuu tuuleen ja mies kuulee sen kuin lokin kirkaisun ja siksi hän sitä luulee ja se se ehkä onkin.

Kulhot laskeutuvat pöydälle ja hyväksyvä mumina kuin äänten muuri, murina vatsojen ja valkoisten hampaiden.
Miestä etoo jälleen ja sormet juuttuvat kulhoihin ja kaikki pyörii silmissä ja minä oksennan.
Syökööt saatana sitä.
"Minulla on ehdotus"
Päät kääntyvät ja kylmä muuri nousee, yö vahvistuu.
hän alkaa mennä takaisin ovea kohti, unohtakoot.
"Mitä koskien?" kova houkutteleva ääni

"Käsi valkoinen käsi, huomen illalla
Mutta maksu ensin ja käteisenä löytyykö?"
Hiljaista, valkoiset hampaat paljastuvat pimeässä ja suut aukeavat.
"Löytyykö?"
"Tottakai. Kolmelta hytissäni, tiedättekö?"
Mies katsoo kasvoja hämärässä ja katsoo heti pois.
Ulkona on raikasta ilmaa ja tuulta ja voi hengittää.
"Tiedän. Kolmelta ja maksu käteen"
Mies kääntyy mennäkseen ovelle
"Ja" kova ääni sanoo
"Todistus, vakuus, nahka
Tuot sen sitten minulle heti sen jälkeen.
Sopiiko?"
Mies katsoo ulos ja kaikki mustuu ja viha ja pahoinvoiva möykky mahassa pistelevät.
"Sopii tyhjyys"
Hän lähtee ovesta ja se paiskautuu kiinni ja hän juoksee rappusia alas ja oksentaa.
Hän pysähtyy vasta alakannella kaikkien näkymättömissä ja huohottaa ja katsoo silmät kyynelissä ja suu auki ja se suu syö myöskin ja suu loksahtaa kiinni ettei jokin pääse siitä sisään ja maistu makealle ja tuoksu tutulle.
Hiki hänen kainaloissaan jäätyy ja liha jäykistyy ja hän alkaa nauraa hulluna.
Ajatus joka on tullut jostain syvältä alhaalta selvänä ja varmana nousee hänen mieleensä.
Hänen oma lihansa ja omat hampaansa, kun hän puree sitä kypsänä, kuumana rasvaa suupielet valuen, omaa höyryävää käsivarttaan kannatellen sitä yhdellä jäljellä olevalla kädellään.
Ja hän nauraa ja nauraa kun kompastuu ja kaatuu ja nauraa vielä kun makaa teräksisellä kannella taivaan pyöriessä silmissä.

Kokki seisoi selin häneen myöhään illalla, hyvin myöhään, yöllä, kun hän haki säkkikangasta ommeltavaksi.
Jotakin hytin verhoiluun, niin sitä hän oli ajatellut. Kokki seisoi katsellen alas käsiinsä kun hän kulki ohitse säkkilaatikolle huoneen nurkkaan.
"ÄLÄKÄ VIE KAIKKIA!"
"Mikä on?" Mies katsoi alhaalta nostaen säkkiä hitaasti
"KIppari" Kokki sanoi hiljaa nostaen sitten katseensa ylös seinään
"Se on myynyt kätensä... ja jalkansa"
Mies ojentautuu tuijottaen kokkia
"Nii-in" Kokki sanoi katsoen miestä "Se hullu, saatanan hullu"
Kokki kääntyy ovelle päin ja menee pimeälle tuuliselle aukolle ja räkäisee yöhön.
"Se kuolee heti. Ehtivät ne syödä sen jalan mutta siihen se kuolee."
Kokki nojaa teräksiseen karmiin.
"Sitten se pitää kantaa sinne alas niinkuin toisetkin"
Kokki kääntyy silmät välkähtäen ja nauraa kivisellä ja soraisella äänellä.
"Riippuu siinä silmät kattoon osoittaen, kippari roikkuu eikä sillä ole nahkaa!"
Kokki hyökkäisee päin miestä ja astuu sitten sivuun viime hetkellä pöydän edessä.
"Älä...älä helvetti. Mikä...mikä oli hinta?"
Hiki on kasvoilla eikä hän sitä tuntisi jos eis e valuisi pitkin niskaa ja kaulaa.
"Mikäkö hinta?" Kokki nostaa veitsen ja tekee sillä jotakin tyhjällä pöydällä.
"Ei mitään"
"Ei...?"
"Ei mitään."
Kokki katsoo miestä ja sitten ylös seinään ja kattoon näkien jotain muuta.
"Se lunastaa itsensa . Se saatana istuu kohta ilman toista jalkaa ja katselee sitä tyhjää kohtaa eikä ole mitään maksua siitä, ei mitään"
"Sitten se kestää toisenkin jalan irrotuksen , kyllä se kestää senkin jostakin minä senkin helvetti tiedän ja se tietää että se kannetaan ylös niiden syötäväksi, se istuu..."
"SUU KIINNI!" Mies lähtee marssien säkki kädessään ovelle ja kokki seisoo pöydän ääressä ja tekee jotain liikettä edelleen veitsellä.
Ehkä se on vain vihannesten paloittelua, ehkä hän pilkkoo selleriä, eikä osu sormeensa, ei koskaan.

Hytissä, pienen pienessä, ahtaassa, katto on ruskea vailla väriä.
Ulkona pyöreän ikkunan takana meri on kaukana, kuinka kaukana tahansa.
Miehen kädessä veitsi viiltää kättä naarmuttamatta ihoa.
Huomenna ensimmäinen jalka .
Kokki keittää sen, sanoi niin. Lupasi laittaa aterian.
Kokki kertoi kannella ja keittiössä tänään aamulla kun he vanhasta tottumuksesta olivat menneet taas
keittiölle, olivat lähtemässä hakemaan lihaa alhaalta jäistä ja
"Ei tänään!" oli hyttien siivooja huutanut yläkulku sillalta.
"Ei ruokaa tänään, huomenna vasta!"
Ja kokki oli silloin kääntynyt katsomaan kauas merelle ennenkuin kääntyi ja alkoi taas jutustella, hiljaa ensin ennenkuin pääsi vauhtiin.
"...Niin että ne ovat vanhoja ja on siellä nuoriakin, mutta ne kaikki ovat mieltyneet ihmislihaan jostain syystä.
Varakas pitää olla. Tämä on jatkunuyt jo viisi vuotta ja ties mitä ne ovat tehneet sitä ennen.
Nämä ovat katsos kansainvälisiä vesiä.
Täällä ei ole lakeja, ei muita kuin taivaan laki ja se ei ihmis syöntiä kiellä ei ainakaan niin että minä siitä tietäisin, kunhan ei murhata."
Kapteeni otti ne kyytiin jo viisi vuotta sitten silloin kun minäkään en vielä ollut mukana.
Ne ostivat laivan, ainakin osuuden siitä, kapteeni myi.
Se oli silloin siihen asti ollut kuljetusta, rahtia ja sen semmoista.
Se on kimpassa niiden kanssa. Tajuatko? Niiden kanssa tuolla ylhäällä." Kokki osoittaa kasvoillaan miehen mielessä ylös tähystyskannelle ja miehen kädessä veitsi tekee äänettömän viillon koskien nahkaa.
"Se käytti kokaiinia silloin, sitten se vain ryyppäsi. Kun minä tulin laivaan se oli Bahamalla. Konemies piti komentoa ja otti minut töihin ja tehtiin me pieni retkikin silloin, rahtia Sydneyhin semmoinen puoli ruumaa. Sitten kippari palasi ja se oli ruskettunut, komeissa bahama shortseissa ja mukana oli iso ryhmä. Se oli ensimmäinen retki mulle. Aloin silloin juoda...
Mulla oli ollut semmoinen neekeripoika apulaisena siihen asti ja mä laitoin sen maihin heti kun tajusin että jotain on tekeillä. Se ei ehtinyt tietää vielä mitään.
Me olimme seilanneet merellä vasta muutaman viikon kun mä aloin aavistaa jotakin...
Hitaasti ensin ja nopeammin sarjana ajatuksia välähdellen, saapuen mieleeni ja täysin selvästi kaikki kerralla kun mä eräänä iltana tehdessäni ateriaa vedin irti niitä suonia ja näin ne siinä edessäni vihdoin oikein kaikki ja...ja..." Kokki kaataa huikan väkevää kurkustaan alas.
"Silloin mä menin kaapille, otin sieltä pullon ja aloin juoda. Join niin kauan että sammuin. En muista mitään. Aamulla mä istuin krapulassa keittiössä ja koetin ajatella sitä asiaa, mutta mikään ei tuntunut enää järjelliseltä tällä laivalla ja niin mä päätin lähteä sinne alas vielä kerran ollakseni aivan varma asiasta.
Menin rappusia alas ja kuljin käytävää pitkin pakastimen ovelle ja avasin sen. Ja kapteeni oli siellä...
Se seisoi yksin siellä katsellen niitä lihoja roikkumassa koukuista ja kääntyi katsomaan minua ja silloin minä lähdin sieltä. Juoksin nopeasti käytäviä ylös takaisin keittiöön ja aloin juoda.
Join silloin neljä pulloa whiskiä sinä päivänä ja olin vesiselvä illalla kun lähdin etsimään kapteenia sanoakseni itseni irti.
...Sitten mä putosin. En muista kuinka, mutta laiva oli jo menossa kaukana poispäin kun tajusin että olen veden aalloissa, meressä.
Ja kun kapteeni seisoi takakannella ja huusi se näytti siltä kuin koko laiva olisi syttynyt palamaan aurigossa sen takana laskevassa."

"Kapteeni laittoi mun kanssa uuden sopimuksen silloin heti sen jälkeen ja katsoi minua silmiin ja tiedätkö?"
Kokki sanoo katsoen miestä ja riekaleet ovat näkyvissä, repivät ja raatelevat sen silmissä.
"Se näytti ihmiseltä, se sen silmissä.
Mä tein uuden sopimuksen, kymmenen kertaa isomman ja tein sen ihmisen kanssa."
Kokki katsoo miestä hämärässä huoneessa
"Se oli se millä..."
Sitten se on hiljaa ja kaikki on kaukana, sotkuista, äänet merellä ja tuuli.
"Se aikoo loppua, sitä se aikoo ja hitto soikoon jos vetää mut mukaan lunastukseensa, hitto vie se..!"
Kaikki häipyy sekavaan äänten sekamelskaan ja veitsi seisoo liikahtamatta vasten kantta, yläpunkan pohjaa.
Se kuolee. Mies tietää kuinka kokki pelkää kapteenin kuoleman vetävän senkin mukanaan syöveriin.
Hän vetää puukon irti ja katselee sen terä, kuinka se kiiltelee.


Hän putosi kyydistä, jostain laivasta jostain syystä.
Hän ajalehti merellä ja menetti toivonsa,
vedettä, levättä,eläen vain ihmeestä
Sinä päivänä hän huuhtoitui rantaan
Kun hän avas silmänsä hän näki maan, rehevän ja rahvaan.
Hän löysi nopeasti ruokaa ja vettä,
muttei yhtään ihmiselävää niin että,
ois voinu kertoa huhua
että oli ruvennu tuntemaan kummia.
Ihminen voi elää ikuisesti
Kunhan ei poistu saarelta se taika kesti.
Kuustoist vuotta ja viistuhat kertaa
ne säkeet toistu vaan ei yhtä kertaa.
Hän ihmistä kaipas ja lähti jälleen
mut rikkoi taian ja menetti kaiken.
Palatessaan näki vain avointa merta
yhä edelleen... edelleen...
...kuolevainen

...löys kotiin viimein

Vanhoja ystäviä...tutkivia katseita
Ei muuttunut yhtään näinä pitkinä vuosina
Mikä kirous sen on saanut valtaan?

Löys perheen
Puhui jälleen
Antoi kaiken...ystävälleen...
Erkani viimein

Kulki vain katuja kaupungilla
ja kertoi kaikille maasta jolla,
elää voi ikuisesti,
yhä uudelleen ja uudelleen...
Pakkas viimein ja lähti jälleen. Merelle seilas ja jäi sille tielleen
Ei tiedetä varmaks mutta niin vain syntyi, balladi maasta elämän ikuisen.

Yksinäinen valo syttyy palamaan huoneessa
Alaston silhuetti nousee seisomaan valoa vasten yöpöydän edessä
Äkkiä se havahtuu, kääntyy katsomaan
Kiiluvat silmät katsovat hämmästyneinä
Varjo heilahtaa seinällä ja tulee hitaasti kohti
Lukko raksahtaa ja ovi vieressä aukeaa raolleen
Hitaasti ovi avautuu enemmän

Hän seisoo edessä hämärässä valossa alasti

Hän astuu askeleen lähemmäs
Varovasti kädet ojentuvat
lähempänä, lähempänä...

Hän huohottaa kiiveten rappusia ylöspäin.
Syöksyy kohti monta askelmaa kerrallaan loikkien.
Ja viimeisellä kannella ennen ylintä tähystyskantta hän näkee ettei rappusia ylöspäin enää ole.
Mutta se on mahdotonta
Tämä.. on sittenkin unta. Sillä oikeasti ne ovat tässä.
Hän katsoo ylöspäin.
Tuntemattomista asioista kertovat silmät katsovat kosteina, elävinä
Mies kyyristyy hyppyyn ponnistaen rajusti ylöspäin seinää vasten, koettaen kädellään saada otetta ylhäältä mutta putoaa samantien takaisin alas kannelle.
Hän katsoo huohottaen ylöspäin, silmät suurina mustina tuijottaen, laajentuen nopeasti kiihtymyksestä, kasvavasta kauhusta, halusta, inhosta, kasvot kiristyvät ja mies alkaa huutaa.
Ja mies huutaa koko ajan huutaa karmeaa taistelu huutoaan sillä kielellä jonka hän vain osaa ja huutaa yhä kun herää aamulla omassa sängyssään tuijottaen silmät hurjina kattoon ja katsoo ymmärtämättä missä on kauan kaikkea ympärillään. Ennenkuin hitaasti viimein vaipuu takaisin sängylle selälleen.
Hän makaa kauan hiljaa katsellen kattoon ja kuunnellen laivan ääniä.
Ja todellisuus on alkanut.
Hän kuulee sen kilahduksina ja kalahduksina ulkoa ja tietää siellä olevan jo miehiä töissään.
Hän tuntee sen aamuauringossa hienon usvaverhon läpi paistaen kun hän kävelee rappusia alas messiin aamiaiselle.
Ja todellisuus on alkanut kylmänä ja kovareunaisena siinä aamiaisjonossa kun hän kuulee miesten puhuvan kapteenista, siitä miehestä kuin teuraasta ja silloin vasta hän alkaa tuntea sen minkä jo kaikki muutkin, todellisuus on tässä, vain tässä ja nyt.

Päivällä, aamiaisen jälkeen hän lähtee kiipeämään rappusia ylös laivan kylkeä pitkin kavuten.
Kannet kylpevät autioina kuumassa auringossa eikä ketään näy liikkumassa siellä. Vain hyttien siivooja on tupakalla erään avoimen oven edessä ja hänkin menee sisälle heti miehen nähtyään.
Hän kiipeää ylemmäs rappusia vilkaisten välillä alas merta ja laivaa.
Ja ylhäällä tähystyskannen alapuolella hän näkee että rappuset ovat yhä paikoillaan ja tarkasteltuaan niitä lähemmin hän huomaa ettei niitä voi todella irrottaa,
ne on hitsattu kiinni. Ja ylhäällä ylimmällä tähystys kannella tuuli pyyhkii tasaisena, pehmeänä ilmeetöntä teräskantta eikä siellä ole pienintäkään merkkiä hänelle jota havaita että siellä edes olisi ollut kukaan.
Eikä hän kunnolla muista untaankaan enää näin kirkkaassa päivänvalossa.
Hän vain aistii sen tunteen joka on jäänyt jäljelle.
Se koskettaa jotakin hänessä raivoisana, kiivaana ja sitten sekin hiljaa häipyy mielestä auringon lämmittäessä, kaiteeseen nojatessa.
Ja siihen hän jääkin. Katselemaan kauas aurinkoiselle merelle, tuntien tuulen vaimeana ja lämpimänä kasvoillaan.
Hän seisoo siinä sininen rajaton taivas yläpuolellaan tänä aamupäivänä ja muistelee... ja hän kulkee...unohtuu kauas eräisiin hetkiin kauan sitten jotka unohtuneina, melkein koskematttomina ovat jääneet suojaan muistojen suvanto kohtiin. Ja hän hymyilee niille tunteille joita ne tuovat, tajuamattaan että se uni on niitä hänessä herättänyt. Päivä kuluu hehkuen auringossa ja hän on suvannossa, tietämättään turvassa täällä ylhäällä ylimmällä kannella.
Päivän kuluessa alhaalla muualla laivassa kuumana, helteisillä kansilla heikkoa pahaa ilmaa väräjäen.
Syvältä jostakin hytistä yhtäkkiä käsittämättömän raakana, kosteana, vereltä löyhkäävänä ilmana tulvien ulos tuuletusaukosta kannelle.
Se leijuu hetken sakeana pilvenä ilmassa, ennenkuin alkaa hajota pois tuulen mukana. Laivan kyntäessä tasaisesti eteenpäin aavalla merellä.
Mutta mies ei sitä huomaa. Hän katselee kauas sen yli merelle.
Hän on niityllä tytön kanssa joka on kasvamassa aikuiseksi, kesällä, muistoissa kauan sitten.
He syöttävät lehmiä ja kulkevat kosketellen niiden mahoja. Hän tuntee ne kosketukset käsissään.
Kosketukset kosteilla turvilla, karvaisilla kyljillä. Kosketuksia märillä huulilla, ilman vaatteita alastomalla iholla.
Onhan se aivan luonnollista, saa koskettaa onhan kesä. Hän kääntää katseensa äkkiä. Tajuamattaan mitä tekee hän katsoo äkkiä tähän hetkeen. Vain silmänräpäyksen mutta hän ehtii tajuta sen tapahtuneen.
Ja hän kulkee unelmissaan tänä päivänä toiseen suuntaan. Ja laivan kannella tuuli temmeltää lempeänä ja meri kiiltelee kaukana sinisenä. Silmät puoliummessa hän vaeltaa koettaen tavoittaa jonkin tunteen joka on hitaasti kasvamassa syvemmäksi. Joksikin synkäksi jonka hän oli jo painanut pois mutta jonka hän huomaa olevankin täysin esillä, täysin näkyvissä ja selkeästi alkavan muuttua joksikin pelottavaksi. Ja hän pelästyy huomiotaan ja hän katselee merta ja tutkii taivaanrantaa kauan joka suuntaan tulkiten merkkejä, muttei mitään myrskyä ole tulossa. Eikä laivalla enää tunnu liikkuvan ketään. Tyhjillä kansilla ei näy ketään jolle voisi kertoa että jo nyt, keskipäivän auringossa jotakin on tapahtunut, jokin laivalla tuntuu vialliseksi pysyvästi muuttuneena.
Hän kulkee katsellen suljettuja ovia ja verhottuja ikkunoita ja vilkaisee kaiteen reunalta alas laivaan ja siellä, autioilla kansilla, ei kenenkään liikkumilla hän tuntee ilmapiirin alkaneen muuttua vihamieliseksi.

Mies istuu lopun päivää aurinkotuolissa oman hyttinsä edessä katsellen laivaa, tarkkaillen liikennettä silmiensä raosta mutta mitään ei näy.
Aurinko alkaa lämmittää ja hän alkaa rentoutua hitaasti... sulkien viimein silmänsä ja ajatukset taas karkaavat.
Hän muistaa taas eilisen ja kuinka kokki oli kertomassa kapteenista
"Oletko kunnossa?" Se kysy hytissä heti sen jälkeen ku mut oli nostettu merestä.
"Se kerto mulle jotakin..."
"Tunnetko sen balladin ikuisen elämän maasta?
Että on olemassa todella sellainen ikuisen elämän maa ja että se on helppo löytää olemalla rohkea, heittäytymällä mereen ja antautumalla sen vietäväksi ja niin...
suurimman hädän hetkellä sen rantaan ajautuu..."
"Mä haluun kertoa sulle, sen maan voi löytää etsimälläkin kunhan vain seuraa oikeita jälkiä.
Mä kuulin sen balladin ensi kerran kun olin ostamassa tätä laivaa. Se jäi pitkäks aikaa mun mieleen
Mä aloin miettiä onko se totta. Mä aloin etsiä sitä kartalta ja jossain vaiheessa mun mieleen tuli että ehkä meri virta on kuljettanu sitä miestä ja vieny sen sen saaren luokse, mutta en tiennyt mistä etsiä.
Kun kuljin maailman merillä aloin esittää sitä balladia ihmisille. Kysyin heiltä tuntevatko he sitä. Jotkut eivät tunteneet sitä ja jotkut eivät tienneet mitä se merkitsee, onko se totta vai ei mutta he kuuntelivat sitä ilokseen.
Kun jatkoin matkaa niin ajan mittaan, pikkuhiljaa, kuukausien kuluessa kuljin hiljalleen syvemmälle.
Tapasin joillakin alueilla ihmisiä jotka esitettyäni balladin vain nyökkäsivät vakavina ja vaikenivat sitten. He pyysivät minua sisään koteihinsa ja näyttivät puuutauluja täynnä kaiverruksia, erilaisia merkkejä siitä, aivan kuin se olisi totta. Ei enää niinkään pelkkänä tarinana vaan ihmisten teoissa ja tavoissa, aiheissa joista he puhuivat ja lauloivat. Pienet hautausmaat, vain muutamia kiviä pienillä kummuilla vaikka ympärillä asui satoja, tuhansia ihmisiä mäen rinteisiin rakennetuissa taloissa.
Ihmiset aina iloisia...Auringon paisteessa jotakin synkkää kirkkaana ja elämää pursuavana.
Ja eräs asia, eläimiä ei tapettu siellä päin lainkaan. Ne saivat elää vapaina kaikkialla ja vasta sitten kun ne olivat kuolleet ensin luonnollisesti ne syötiin ja käytettiin hyväksi. Samoin puut ja monet kasvit.
Niin niiden elinikä on ehkä pidentyny vuosisatojen ja tuhansien kuluessa.
Myös ihmisten.
Ne johdatti mut sen luokse. Koko ajan lähemmäs sitä kunnes mun ei edes tarvinnu etsiä enää, se tuli vastaan itsestään...
Se ilmesty sumusta eräänä päivänä ja heti kun mä näin sen siellä tiesin että se on se saari.
Se balladi oli totta.
Näin ne lahden poukamat ja valkoiset hiekkarannat ja kun kahlasin rantaan niin tunsin vaan syvää iloo ja helpotusta siitä että olin uskaltanu ettiä ja löytäny sinne. Tunsin käsittämättömän hyvän olon tunteen kaikkialla ja rakastuin niinkuin se merimieskin kauan sitten. Tunsin elämän virtaavan suonissani
Mää elän ikuisesti! vaan ajattelin ja se käsittämätön hyvän olon tunne valtas mut silloin ja se on säilyny siitä lähtien kaikki nää vuodet ja mää oon huomannu
etten vanhene enää!" kyyneleet ovat silmissä
"Sää voit löytää sen myöskin! Sen takia sää et koskaan! Koskaan! saa yrittää sitä enää uudelleen.
Sää voit tulla käymään vielä siä.
Sää voit tulla käymään siä ja kokea sen itte!
Se on ihmeellistä...
Sää voit jos haluat, silloin jäädä ittekki asumaan sinne" kasvot punoittavat hämillään ja katse mittailee lattiaa.



"...niin..." kokki sanoo " ...mä jäin sillon laivaan...

...Kaks viikkoo..." kuuluu kauempaa
...ja me oltiin jo lähellä suurta rannikkoa...
Sen pystyy haistamaan, se on aina niin.
Lokit parveilee ympärillä pilvinä ja kirkuu jatkuvasti" suu haukkaa omenaa
"...Ei niitä ikinä niin paljon oo kuin kalastusaluksilla mutta kyllä niitä riittää meillekkin.
Kallioinen ranta tulee lähemmäs ja kaupunki jatkuen joka puolella sen takana.
Pitkä valtava laituri on täynnä laivoja ja kun ajettiin vielä lähemmäs, niin miehet huuteli jättiläistankkerien kansilta ja kyseli kuulumisia ja me huudeltiin takaisin
näinhän se on aina.
Me lähdettiin illalla kun aurinko oli jo laskenu ja oli tullut vähän viileämpää.
Mä ja kapteeni.
Kylmä kontti oli laskettu ison autoon kyytiin joka odotteli meitä laiturilla ja me hypättiin kyytiin.
Ulos satama alueelta ja kaupungin läpi.
Maisema alkoi muuttua aavikkoiseks kaupungin jälkeen kun me oltiin käännytty leveälle maantielle.
Kapteeni sano että ensimmäiset kaatopaikka alueet alkaa vasta paljon etelämpänä, kaupungin läheisyyteen ei ole saatu lupaa kaataa jätettä kaupunkilaisten itsensä kieltämänä. Siinä välissä on monta kymmentä kilometriä vanhaa aavikkoo jonka läpi se levee asfaltti tie sinne johtaa.
Me ajettiin eteenpäin laskeutuvassa pimeydessä ja tähdet oli syttyny kirkkaina taivaalle.
"Kaikki tää hiekka" kippari sano osoittaen ulos aavikolle "on peräisin kuusta."
"Kuun säteissä sen valkoista pölyä leijuu ilmassa ja kosteus kerääntyy hiukkasten ympärille. Niistä pisaroista muodostuu pilviä, miljoonien tonnien painoisia vesimassoja purjehtii taivaalla kuin näkymättömän voiman kannattelemana.
Se on valtava luonnon voima. Kun tällaiset massat törmäävät toisiinsa syntyy niin kova kuumuus ja paine että kaasu räjähtää ja purkautuu joka suuntaan salamoiden ja silloin sade lankeaa.
Täällä aavikolla kun maasta nouseva kosteus on hyvin vähäistä pöly laskeutuu suoraan maan pinnalle.
Tuuli kuljettaa sitä kooten suurempiin kasoihin ja kasat liikkuvat muodostuen ajan mittaan aavikoiksi. Tää maa on jo muuttunu hyvin vaikeeks elää.
Tää hiekka on samanlaista kuin kuun pinnalla eikä se helposti ala kasvaan täällä. Elämän täytyy olla hyvin voimakasta ja ravinne rikasta ennenkun se pystyy selviytyyn täällä.
Sen takia tänne on alettu ajaa paskaa. Viemäriverkostot ulottuvat täältä maita ja meriä myöten aina suurkaupunkeihin asti ja joka ikinen päivä, joka ikinen hetki ne putket syöksevät valtavia määriä maailman jätevesiä takaisin tänne erämaahan. Kaikki mahdolliset bakteerit, paska, kusi, kaikki mitä me sanotaan turhaks ja kuolleeks virtaa tänne. Se on hyvin elinvoimaista, ainoata joka pärjää täällä ja pystyy muuttaan erämaankin kukoistavaks. Ainoata joka pystyy synnyttään uutta elämää.
Ne kaatopaikat kasvavat jo niin voimakkaasti ja suurelta alueelta että se on muuttanu ilmastoakin. Ne laajenevat itsestään. Näistä maista tehdään niin suuria voittoja ettei missään koskaan aikaisemmin. Töysin arvottamista maista ne on muuttumassa maailman parhaiten tuottavaks alueeks.
Mäkin omistan maata täältä. Se on läheltä rannikkoa samanlaiselta alueelta josta on saatu yli tuhat kertaista voittoa verrattuna sen ostohintaan kun se oli vielä pelkkää aavikkoa. Me ollaan matkalla sinne."

"Aamulla me lähdettiin palaamaan takas rannikolle. Me ajettiin ensin takas isolle valtatielle ja jatkettiin sitä kolmisen tuntia kunnes saavuttiin takas satama kaupunkiin.
Samana iltana me jo sitte tehtiin lähtöä.
Laiva irtos laiturista auringonlaskun aikaan ja pian me jo seilattiin avomerelle kohti ulappaa.
Eräänä iltana mä näin kapteenin ylhäällä tähystyskannella katselemassa taivaalle.
Mä kiipesin sen luokse.
"Kun ne autiomaat on ruvennu kasvamaan.
Kun ne kaatopaikat on levinny yhä laajemmalle, niin hitaasti maapallo on lähteny nousemaan.
Mää oon tarkkaillu sitä pitkän aikaa ja huomannu sen katsellessani tähtiä. Ne liikkuu hitaasti alaspäin. Me ollaan kohoomassa ylöspäin.
Se on ku jonku valtavan suuren olennon kohtu... Kato...
Ja nyt me ollaan valmiita syntymään...
Se läimäs mua olkapäälle omituisesti puoliks nauraen ja irvistäen
...Vedetään sikarit...
Me sytytettiin sikarit ja katsottiin uudelleen ylös taivaalle
"Me ollaan menossa sinne...
Ikuiseen elämään... eikö niin?"



Laiva kulki silloin kolmatta viikkoa pohjoiseen kun me saavuttiin saaren rantaan .
Aurinko paisto kun me ankkuroitiin sen poukamaan.
Ihmisiä alko kerääntyä rannalle kattelemaan ja kapteeni lähti soutamaan veneellä rantaan. Se nousi maihin ja lähti kävelemään mäkeä ylös niiden ihmisten kanssa ja katos nopeesti sen taa. Se oli sanonu että odotetaan laivassa se palais pian.
Iltapäivällä tapahtu niin että kolme matkustajaa laski veneen ja lähti soutaan kohti rantaa. Ku ne nousi veneestä hiekalle niin koko kattelemaan tulleen ihmisjoukon läpi kävi vavahdus. Näin kuinka pelko meni niitten lävitse. Se kulki ku aalto ja tuli aivan hiljaista.
Sen hiljasuuden vallitessa ne miehet käveli rantahietikolla eteenpäin kohti ihmisiä ja niinkin kaukaa näin saarelaisten jäykistyneen kauhusta liikkumattomiks.
Niiden kolmen miehen liikkeet ikäänku hidastu ja niiden ääriviivat hämärty ja jonkinlainen ajatus jonka mäkin pystyin lukeen synty
että ne aikoo

TAPPAA TAPPAA YHÄ UUDELLEEN!
TAPPAA KAIKKI EIKÄ JÄTTÄÄ KETÄÄN ELOON

Mä aloin huutaa kohti rantaa niin lujaa ku jaksoin ja kapteeni ilmesty mäen takaa ja juoksi rannalle.
Ihmiset alko kiihkeesti puhua siellä ja kapteeni ja ne matkustajat nousi nopeesti veneeseen ja souti takaisin laivaan.
Samana iltana me sit tehtiin jo lähtöä sieltä. Pimee alko tulla ku ajettiin ulos poukamasta ja hiekkarannoilla paloivat kymmenet kokot.
Mä sain sillon jostain kuulla että matkat lopetetaan mutta meillä oli vielä jäähuoneessa lihaa joten ajattelin että voi tapahtua mitä tahansa
Ja niinhä sitte tapahtukin, suthan pestattiin sillon."

Mies havahtuu kun näkee silmiensä raosta liikettä, kokin kaukana alhaalla menevän konemiehen hyttiin tämän kanssa ja kokilla on pullo kädessään neste heiluen puoliksi juotuna.
Mies nousee istumaan ja muttei ehdi huutaa eikä hän näe kokkia enää. Hitaasti hän laskeutuu takaisin selälleen ja sulkee silmänsä.
Illalla kun ilma alkaa jo viiletä hän nousee viimein seisomaan ja lähtee menemään keittiölle ja näkee kokin tulevan sinne.

Hän näkee kun kokki avaa pöydän laatikon ja laittaa veitsen sinne.
"Se hullu" Mies kuulee kokin sanovan ja sitten se on hiljaa, istuu kaameassa humalassa polviensa varassa pää roikkuen ja miten se aikoo tehdä ruoan?
Kauhea ajatus siitä että hän itse seisoo pöydän ääressä ja kuorii perunoita, kuorii lihaa, keittoa varte... "Hei kokki hei, herää!"
Mies menee kokin luo ja ravistaa tätä olkapäästä ja kokki kaatuu lattialle jääden makaamaan siihen.
Mies alkaa tuntea kylmän jään nousevan rinnassaan " Herää! " Hän nostaa kokin penkille seinän viereen ja se kaatuu makaamaan siihen.
Jalka tuodaan oviaukosta ja mies laskee sen pöydälle ja lähtee katsomatta mihinkään " Kokki jumalauta! " Hän tuntee itkuisen hädän olon kuin lapsena paisuvan itsessään ja jalka pöydällä keikahtaa kun liha pehmiää ja jalkapöytä kopsahtaa puuhun... Eii helvetti..... Hän seisoo jäykistyneenä tuijottaen eteensä ja tunne joka on kokopäivän ollut olemassa jossain taka-alalla, se on laajentunut huomaamatta salaa.
Se on suurempi. Nyt sen alkaessa tulla esiin näkyviin, hän alkaa lopulta ymmärtää kuinka valtava se on. Hän katsoo ulos avoimesta ovia aukosta sillalle ja kävelee hitaasti ovelle ja astuu kannelle. Tuuli iskee häneen märkänä lennättäen pimeästä vesipisaroita äänen kasvoilleen.
Hän katsoo ylös laivaan ja näkee valoja hyteistä muttei näe ketään liikkumassa missään.
Hän vilkaisee takaisin keittiöön. Loistelamput sirisevät kirkkaina ja niiden ja valossa jalka on pöydällä.
Hitaasti mies lähtee kulkemaan kävelysiltaa eteenpäin pyyhkien välillä kasvojaan.
Hän nousee rappusia ylös ja tulee avoimelle kannelle.
Kaukana ovi on auki ja siitä paistaa valoa ulos kannelle.
Hän kulkee sitä kohti ja näkee sinne sisälle ja siellä kippari makaa. Verta on joka puolella, sängyllä ja lakanoissa, eikö sitä ole sidottu lainkaan! hänen mielessään välähtää ja sitten hän näkee että on mutta huonosti ja todellisuudessa se on jo valumassa kuiviin.
Kapteenin kasvoilla kiiltelee kostea hiki.
Pieni elämän vire niillä on vielä nähtävissä. Mies kumartuu sängyn viereen ja ojentaa kätensä pyyhkiäkseen otsaa ja jokin nousee kapteenin kuolemasta, virtaa häneen käden kautta huokuen tunnetta, valtavaa tuskaa.
Muuttuen heikommaksi koko ajan...
heikommaksi...

Hytin hiljaisuudessa mies istuu sängyn ylle kumartuneena.


Kokki nousee penkillä istumaan.
Kaikki nousee katossa sirisevän lampun valossa pystyyn ja tulee hirveä pahan olon tunne ja sitten koko keittiö äkkiä selkeytyy.
Lihan pala pöydällä saa hänet ajattelemaan jäitä alhaalla pakkasessa.
Hän nousee ajatusta ei lainkaan, vain nousee ja jalat vievät hänet ja kädet ottavat jalan.
Se se on. Se sylissään hän kävelee ulos oviaukosta kannelle.
Tuulta merellä. Pilvet mustina ja harmaina yli kiitäen.
Ylhäällä tähystyskopin tasanteella seisoo joku.
Se on Hän...Hän on laivassa
Ei näitä silmiä petetä näillä näkee minkä vain, missä vain. Hän kulkee suoraan kohti rappusia edessä jotka johtavat alas jäähuoneeseen ( tikkejä, ompeluksia, hermojen päitä, sinne vain muitten sekaan, kapteenin jalka ) niin... se se on...
Sitten seuraa äänetön hetki
Vain aaltojen liike merellä laidan takana. Sitten paha lipo, sellainen kuin rabeilla, kuin musta myssy painetaan hänen päähänsä ja hän astuu sivulle horjahtaen kohti laitaa ja oksentaa. Ja korkealla kaarevan teräskyljen yllä hän tuntee sen vielä käsissään, vielä tunne siitä vaikkei se enää ole siinä.
Ja hän ojentaa kätensa tyhjinä ja vapaina ja oksentaa ja musta myssy peittää ohi hillittömänä kiitävän taivaan.
AIKA TULEE TULEE AIKA AIKA TULEE
Ja kaikki on päässä irti, hirveätä hulinaa jonka keskellä meri on paikoillaan, aallot kulkien junina raiteillaan.
Hän lähtisi kanssa. Hän on tehnyt tarpeeksi sen osaksi, kyllä hän on tehnyt tarpeeksi sen osaksi. Hän tuntee kuinka laiva keikkuu ja heiluu ja sitten päässä alkaa todella irrota jotain. Hän näkee vain vihreää vellovaa merta kiehuvan edessään ja oksentaa.
Ja se puhuu samalla. Hän vain oksentaa ja Se työntyy hänen päähänsä etoen niinä kaikkina sanoina "Kokki"
"Nyt on aika tulla, kokki, nyt on aika" Niin on , hän nyyhkyttää
Ja aika tulla on nyt. Hän kiipeää laidalle kuin kontaten ja nyt kun meri on edessä hän muistaa kuinka se oli käynyt silloin.
Vain kapteeni puuttuu ja se Ääni joka alkoi tulla jostakin. He olivat seisoneet kannellla puhumassa katsoen toisiaan kun hän kuuli sen alkavan tulla
"TULEE AIKAAIKA TULEE" kaikuen tuhatkertaisena se hirveä Ääni ja näytti aivan siltä kuin kapteenikin... ja kokki oli kuullut kuinka kapteeni oli huutanut hänen peräänsä, kun hän oli kääntynyt ja mennyt yli laidan.
"Kokki." vaimea ääni kuuluu hänen takaansa.
Minä tulen

"KOKKII!!"
Se on Martin , Martin jumalauta!
Hän kääntyy katsomaan.
EI... Minä en kestä tätä minä menen nyt
Hän irrottaa kätensä
(Paitsi jos laitan ruokaa...kunnollista ruokaa ei sitä samaa)
Minä en perkele kestä sitä järjissäni!
(Minä laitan ruokaa)...hän puhuu hellästi ja kädet laskeutuvat ottaen pylväästä kiinni
(leikkaan selleriä, maitoa, juustoja)
Niin, laitan maitoa, lämmintä...
Minä selviän, helvetti hän nyyhkyttää
Hän seisoo jalat vapisten ja koko ruumis on kuin horkassa, eikä hän enää pysty sanomaan mitään.
Hän irrottaa kätensä yhtäkkiä ja hyppää ja pudotessaankin tarraa vielä kiinni alimmasta kaiteesta ja iskeytyy kylkeä vasten.
Käsi pitää ja hän keinuu, heiluu laivan valittaessa tuijottaen merta joka velloo alapuolella.
Konemies juoksee jo aivan lähellä kannella kun kokki kuulee ja näkee edessään kapteenin huutavan hulluna kun se heiluu ja riuhtoo siteissään sängyssä hänen leikatessaan voimalla irti jalkaa.
Koko saatanan veitsen pomppiessa liukkaana käsissä, sen ruumiin väristessä ja riuhtoessa äkkiliikkeissä sängyllä raivoisasti heittelehtien. Hän painaa koko painollaan ja se huuto purkautuu suoraan sen suusta, se hirveä järjetön Ääni joka on Hänen, Hänen joka vaikuttaa meidän ihmisten kautta meidän voimatta sitä estää

Se huutaa koko ajan kun konemies pitää kiinni yläruumiista yrittäen estää heilumasta ja hän painaa alas, alas saatana irrottaen sen jalan ja tynkä virtaa
hirveästi verta patjalle "KOKKI JUMALAUTA!" Konemies tarttuu kaiteen välistä käteen, jääkylmään nyrkkiin joka puristaa kaiteen tankoa ruumiin heiluessa tyhjässä "Kokki tule ylös sieltä, minä...minä...autan sinua"
Konemies Rohme makaa mahallaan tarttuen kummallakin kädellään villapaidan peittämään käsivarteen. "Kokki yritä saada toinen kätesi tänne"
Konemies makaa pää ulkopuolella, tiukasti villapaidassa kiinni. Kokin käsi on muuttunut aivan valkoiseksi, hän iskeytyy yhä uudelleen lujaa laivan kylkeen.
Laiva on irrallaan, joko tuuli on kääntynyt tai ruorissa ei ole enää ketään, joka tapauksessa kokki heilahtaa kauas laajassa kaaressa joka kerran kun laiva kallistuu, iskeytyen takaisin kylkeä vasten "Kokki...yritä helvetissä..." silloin kokki kääntää katseensa hetkeksi ylöspäin ja sanoo jotakin käsittämätöntä


Sitten hän äkkiä veltostuu täysin ja jää roikkumaan enää konemiehen otteeseen.
Konemies pinnistää äkkiä kaikki voimansa ja valtavasti ponnistaen vetää velton ruumiin puoliksi kannelle ja saa sen siitä vedetyksi kokonaan kannelle makaamaan.

Hän katsoo sitä huohottaen jonkin aikaa.
Se hengittää ja sen silmät ovat auki mutta...
Se on aivan veltto ja...
(hengetön)

Miehiä juoksee paikalle ja silloin Rohme nousee ja lähtee juoksemaan takaisin pitkin kantta ja rappusia ylös ruoriin joka pyörii villinä, ettei koko laiva kaatuisi nyt kun se on vapaa kenenkään pitelemättä


Miehet alkavat nostaa kokkia ja lähtevät kantamaan häntä, velttoa ruumista joka tuijottaa silmät auki ja he inhoavat sitä. Jotain syvästi vastenmielistä sen elävässä kuolleessa painossa ja tylsänä hetkuvassa päässä.


Ja laiva jatkaa kulkuaan halkoen merta, kun vene irtoaa sen kyljestä alkaen jäädä jälkeen,
kun laiva jatkaa kulkuaan yötä seuraten
Kohti pimeää taivaan rantaa ja pimeyden ydintä.


.

.

.





Aamu alkaa kuultaa läpi sumuisen taivaan
Yksinäinen vene enää meren aalloissa loputtomassa veden liikkeessä.
Eikä ole syötävää, vain purkkiruokaa ja se on lihaa
Hän ei syö heti. Ei vielä pitkään aikaan eikä vielä silloinkaan kun nälkä on valtava, vasta myöhemmin.
Ja ajatukset, harhailevat, kuumat, sumuiset haihtuvat silloin pois hänen syödessään .
Gorillan lihaa, lampaan lihaa, siallakin on älyä ja sitä syödään.
Nauta synnyttää ja sen nauta kuolee.
Se on niin vanha. Se on niin vanha. Syö enää ruohoa ja aurinko paistaa.
Niityllä on kesä.



Kaikki oikeudet pidetään. Osittainenkin lainaaminen, kopioiminen tai plagiointi tai esittäminen missä tahansa formaatissa on kielletty ilman tekijan lupaa.
Arto Nieminen
art0
 
Viestit: 4
Liittynyt: 03.02.2007, 02:57:17

Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron