Verikyyneleitä 2 (erilainen novelli, kuin 'verikyyneleitä'

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Verikyyneleitä 2 (erilainen novelli, kuin 'verikyyneleitä'

ViestiKirjoittaja misse » 15.05.2007, 17:54:24

Ilmoitus..
Kirjoitin samalla nimellä olevan novellin, mutta tämä on erilaisesti kirjoitettu.. Voitte vaikka verrata niitä ja sanoa mielipiteenne.. Voi olla, että tämä on parempi..



Verikyyneleitä

Kaikki toivovat aina jossain vaiheessa kuolevansa. Tällöin itketään
ja itketään. Kyyneliä senkun tulee, mutta kukaan ei koskaan ajattele,
että entä jos kyyneleet loppuisivat?
Entä jos kyyneleet pitäisi korvata muilla? Mitä nämä olisivat? Ja
haittaisiko se jotenkin?
Ehkä jopa kuolettavasti?

---------------

Muistan sen päivän, kuin eilisen. Olin ollut yksinäinen ja levoton, muistathan?
Olin eristäytynyt muista, kaikista. Olin kaivanut itseni pieneen kuoppaan, jonne halusin mädäntyä. En ajatellut, että elämää olisi.
Mutta todistusten jakopäivänä, silloin näin sinut. Olit se ysiluokkalainen, se komistus, jonka olin nähnyt kerran. Ja silloin, sillä yhdellä katseella, minä ihastuin sinuun.
Olin hämilläni ja punastunut. Muut ajattelivat varmaankin, miten hullu olin. Jos totta puhutaan, muut eivät ajatelleet, että olit komea. Mutta jotenkin tiesin, minä tunsin sinut, heti. Pystyin lukemaan sinua, sinun sisintäsi.
Riuhtaisin todistuksen opettajani kädestä, ennen kuin hän olisi antanut sen minulle. En ajatellut ja juoksin ulos, kaikkien niiden katseiden alla. Olin sekaisin, tiedäthän?
Katsoin hätääntyneenä kaikkialle. Ulkona oli kylmä ja taivaalla jyrisi. Ukkosti ja olin yksin. Tajusin, että olit poissa. Et sinä edes tuntenut minua. Joten miksi olisit täällä?
Ajattelin jo palata luokkaan, kun kuulin sen räkäisin. Käännyin ja näin ne samat, suloiset kasvot. Tunsin sisimmässäni paloa.
– Miksi olet täällä ulkona? Täällähän jäätyy? Katselin jalkojani ja tunsin, kuinka punastuin.
– M-mä v-vaan… Tiesin, että lähestyit minua. Koko tilanne oli jotenkin niin kiusallinen.. Vaikka tiesinkin, että sinusta ei tuntunut samalta.. Ethän tuntenut samoja tunteita, kuin minä. Olin lopulta oikeassa.
Tunsin, kuinka hipaisit poskeani. Kätesi oli lämmin. Tunsin, kuinka kyyneleet purkautuivat, enkä edes tiedä miksi. Tiedätkö sinä?
Jotenkin tiesin, että sinuun voisi käpertyä. Nojauduin sinuun ja annoin tuulen kulkea välitsemme.
Samassa kuului ääni.
- Mikael, Naisääni sanoi, - kuka tuo.. tuo rumilus on? Katsahdin järkyttyneenä sanojaa. Nuori nainen, jolla oli tuuheat, vaaleat hiukset.
- Hän on.. ystäväni. Muistathan kulta, me lupasimme? Tiesin, että nainen nyökkäsi. En niin välittänyt, mitä he olivat luvanneet. Ajattelin vain yhtä asiaa. Minä ja sinä, tässä ja nyt. Olin sokea, kun ajattelin, että rakastaisit minua. Tiedän sen nyt.
Muistan, kun vietimme siitä lähtien aikaa. Kaikki oli hyvin sekavaa, olin itsekin niin sekaisin. Olit suojani ja jonkinlainen side meidän keskellemme syntyi. Aloin jopa uskoa, että rakastit minua.
Mutta jotain kummaa siinä oli. Et aina ehtinyt nähdä minua.. Kaikki oli hyvin sekavaa.
Mutta olit ensirakkauteni, tiedätkö sen? Uskoin kaikkeen, rakkauteen, sinuun.
Mutta olin väärässä. Se nainen, se joka haukkui minua rumilukseksi. Se oli naisystäväsi.
Olimme puistossa, käpertyneinä toisiimme. Kuulin sen saman ääneen ja en antanut sen häiritä hetkeämme.
– Mikael, tähän on tultava loppu. Sinä tai hän? Katsahdin kummissaan naista. Sinä tai hän? Sinä tai hän? Päässäni soi nuo sanat.Mitä hän tarkoitti?
Tunsin, että sydäntäsi särki. Mitä tuo nainen tarkoitti?
Jotenkin tiesin, että lähtisit. Työnsit minut pois sylistäsi ja nousit jäykästi penkiltä. Meinasit lähteä, niin luulen. Olisit lähtenyt, jos en olisi huutanut: - Minne sinä menet? Miksi sinä jätät minua? Miksi- Miksi kaikki aina jättävät minua? Purskahdin kyyneliin, kuten aina silloin tällöin, kun tapasimme. Tajusit minua ja kanssasi oli luonnollista olla.
Käännyit ja kävelit luokseni. Kosketit poskeani, katsoit minua suoraan silmiin ja sanoit: - Olit ihana. Olit ihana ystävä.
Ystävä. Ystävä. Ystävä. YSTÄVÄ!? Olinko sinulle vain ystävä, ajattelin. Ystävä.
- Hyvästi. Sanoit ja käännyit lähteäksesi. Jätit minua yksin. Tunsin sen saman tunteen. Olin hylkiö. Olin yksin.

Rauhallisesti istahdin maahan ja itkin. Itkin, kuin viimeistä päivää. Se oli viimeinen päiväni, tiedätkö sitä? Viimeinen tunteeni, viimeinen hetkeni?
Katsoin vaatteitani, jotka olivat värjäytyneet punaisiksi. Mitä? ajattelin.
Kosketin poskeani ja katsoin punaiseksi värjäytynyttä kättäni. Se on verta, ajattelin.
Ne ovat verikyyneleitä.
’Verikyyneleet tappavat’. Muistin lukeneeni jostain. Sen muistin sillä hetkellä. Tunsin, kuinka sydämeni hakkasi kovemmin ja kovemmin. Minä kuihdun, ajattelin.
Kuin kukkaan puhjennut kukka tai kotelosta kuoriutunut perhonen.. Heidän aikansa koittaa aina. Ja nyt oli minun aikani.

Loppu!
misse
 
Viestit: 4
Liittynyt: 12.05.2007, 19:09:12

Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa