Veritähden Valtakunta

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Veritähden Valtakunta

ViestiKirjoittaja Napanöyhtämies » 09.10.2008, 00:34:12

Melkoisen omituinen tarina jopa minun mittapuullani...

* * *

VERITÄHDEN VALTAKUNTA


Tänä yönä Mustat Velhot hyökkäisivät. Tänä yönä vuotaisi niin viattomien kuin syntistenkin veri. Tänä yönä käytäisiin viimeinen välienselvittely Mustan ja Valkoisen Taikuuden välillä. Voittajan palkintona olisi Veritähden ikuinen suosio ja hyväksyntä, kun taas häviäjä tuhottaisiin tyystin, pyyhkäistäisiin ainiaaksi pois Valtakunnan kamaralta ja poljettaisiin lopullisesti unohduksiin. Tässä taistelussa ei voisi olla kompromisseja eikä sovintoja, ei perääntymisiä eikä revansseja – kaikki päättyisi nyt, tässä ja tänä yönä. Veritähti oli Ilmoittanut niin, ja kaikki mitä Veritähti Ilmoitti, tulisi tapahtumaan. Niin oli aina ollut, eikä ollut mitään syytä olettaa, että tänään olisi toisin.

Valkoisten Velhojen johtaja, Arkkimaagi Alf-I-Rhine seisoi matalan kukkulan laella katselemassa, miten vihollisen joukot kerääntyivät kivisen laakson toiseen päähän. Valtakunnan mystillisen ja kunniakkaan historian mahtavimmat armeijat valmistautuivat taistoon hiljaisuuden vallitessa, yön ensimmäisten tähtien syttyessä taivaalle. Pian nousisi itse Veritähti, ja silloin olisi aika aloittaa.

Tämä on tyyntä ennen myrskyä, Alf-I-Rhine ajatteli jännittyneenä ja vilkaisi ties kuinka monetta kertaa laakson itäisellä reunalla kohoavaa Muinaisten Kivipaatta. Veritähti nousisi hetkenä minä hyvänsä Paaden jyhkeän huipun takaa todistaakseen historian viimeisen lehden havinaa… Arkkimaagi puri hampaansa yhteen ja pakottautui kääntämään katseensa takaisin joukkoihinsa. Kukkulan juurelle kokoontuneet seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi korkeimman tason Valkoista Velhoa kohottivat kullalla koristeltujen kaapujen verhoamia käsiään ja kutsuivat Maassa, Meressä ja Ilmassa asustavia voimia avukseen. Valkoinen Taikuus rätisi heidän ympärillään raa’assa, puhtaimmassa muodossaan ja nostatti ilmaan vääntelehtiviä hahmoja ja sykkiviä värejä, jotka kieppuivat ja syöksähtelivät hetken ennen kuin katosivat takaisin niihin kaukaisiin todellisuuksiin joista ne olivat tulleetkin.

Siristäessään silmiään Alf-I-Rhine saattoi juuri ja juuri erottaa Vastustajansa, Vihollisensa ja Antiteesinsä, Mustien Velhojen Arkkimanaaja Bzûr-Hra-Zan seisomassa omien joukkojensa yllä kuin mustiin verhottu kuoleman enkeli, keltaiset kissansilmät Helvetin tulia hehkuen. Mustat Velhot kutsuivat nyt omia epäpyhiä auttajiaan. Arkkimaagi näki, miten laakson toisessa päässä odottava tuomiopäivän sotajoukko alkoi vääristyä ja… muuttua… joksikin hyvin, hyvin kammottavaksi ja kertakaikkisen vääräksi.

Ei enää pitkälti, hän ajatteli, sulki silmänsä ja levitti kätensä. Hän tunsi, miten Valkoinen Taikuus heräsi henkiin, virtasi ilmasta hänen sormenpäihinsä ja sitten koko hänen ruumiiseensa, täyttäen hänen mielensä suunnattomalla voimalla ja luottamuksella. Se kaikki päättyy tänä yönä! hän ajatteli miltei riemukkaasti. Kävi miten kävi, aamuun mennessä Ajan Alusta lähtien jatkunut taistelu on viimein ohi!

Ja juuri sillä hetkellä Veritähti nousi.

Se kohosi hiljaisuuden vallitessa Muinaisten Kivipaaden ylle kuin sotajumalan verestävä silmä. Äkkiä aika tuntui pysähtyneen. Koko Valtakunta tuntui vetävän jännittyneenä henkeä yhden ajattoman silmänräpäyksen ajan, ja sitten Mustat Velhot hyökkäsivät.

Pimeyden tuhoisat energiat rätisivät heidän ympärillään kun Bzûr-Hra-Za kohotti safiirisen kallosauvansa korkealle ilmaan, ja sitten koko seitsemänsadanseitsemänkymmenen ja seitsemän kirkuvan, kidutetun ja vääristyneen olennon lauma lähti liikkeelle. Alf-I-Rhine tiesi täsmälleen, mitä hänen oli tehtävä. Hän kohotti molemmat kätensä ilmaan lausuakseen Mahtisanat, ja vilkaisi vielä kerran Veritähteä saadakseen vahvistusta pelosta horjuvalle mielelleen…

…Veritähdessä oli jokin vialla.

Se ei enää ollut kirkkaan punainen, vaan vaihtoi nyt nopeassa tahdissa väriään, aluksi miltei huomaamattomasti mutta sitten yhä selvemmin. Yhdessä hetkessä se hohti punaisen sijaan purppuraisena, tummeni äkkiä lähes violetiksi ja leimahti sitten selvästi oranssinsävyiseksi. Sen ympärillä kierteli… sen kimppuun hyökkäsi sadoittain pieniä kalpeita tähtiä, jotka sylkivät uumenistaan hohtavia kipinäsuihkuja. Veritähti taisteli vastaan, syöksi tulta kiusaajiensa päälle tai yritti seivästää näitä puhtaan valon piikeillä, mutta turhaan. Veritähti oli jäämässä häviölle.

Äkkiä Veritähti leimahti kirkkaan valkoiseksi, kirkkaaksi kuin keskipäivän aurinko. Loiste oli niin voimallinen, että Alf-I-Rhine joutui kääntämään katseensa pois, ja Valkoiset Velhot peittivät kauhuissaan silmänsä. Tämän uuden valonlähteen hehkussa Arkkimaagi näki, että Mustille Velhoille oli tapahtumassa jotakin. Jotakin hyvin outoa ja hyvin pelottavaa.

Myös Mustat Velhot olivat seisahtuneet Veritähden alkaessa muuttua, mutta nyt he näyttivät kiemurtelevan tuskissaan, huitoen ja riuhtoen epätoivoisesti, kuin jokin näkymätön voima olisi pidellyt heitä aloillaan. Taikuus alkoi jälleen rätistä heidän ympärillään, mutta Alf-I-Rhine näki heti, ettei tämä ollut Mustaa eikä Valkeaa Taikuutta; tämä oli jotain aivan muuta. Arkkimaagi ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään tämäntapaistakaan. Mustat Velhot alkoivat hajota. He kaatuivat koristen lihan irtoillessa heidän ruumiistaan suurina kimpaleina, mutta jo ennen kuin he osuivat maahan, he olivat muuttuneet mustaksi, kuplivaksi massaksi.

Taivas pimentyi. Veritähden loiste hävisi, eivätkä sen tilalle tulleet edes vähäisemmät tähdet. Alf-I-Rhine tuijotti kauhuissaan, miten mielipuolisesti kuohuvalle taivaalle alkoi ilmestyä väriseviä läiskiä, jotka olivat mustempia ja hirveämpiä kuin yksikään Mustien Velhojen taioista.

Äkkiä häneen iski ankara tuska. Hän yritti huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ainoastaan mustaa, kihisevää pölyä. Se ympäröi hänet ja pusersi häntä käsittämättömällä voimalla. Vuotavien silmiensä raoista hän näki, että nyt myös Valkoiset Velhot, hänen urheat taistelijansa, kouristelivat ja vääntelehtivät jonkin näkymättömän käydessä joka suunnalta heidän kimppuunsa. Sitten tuska kävi sietämättömäksi, ja Arkkimaagi taipui kaksinkerroin. Viimeinen asia jonka hän koskaan näki oli hänen oma kätensä, josta iho kuoriutui pois suikaleina niin että luut paistoivat esiin.

* * *

»Johan on helvetti», luutnantti sanoo. »En ole koskaan – koskaan – nähnyt noin paljon nanokoneita yhdenkään planeetan ilmakehässä! Niitä suorastaan kuhisee siellä… Tarkoitan, käytetäänhän niitä meillä kotonakin vaikkapa sään hallintaan ja muuhun sentapaiseen, mutta täällä… Ihme, jos tuolla alhaalla pystyi edes hengittämään ennen… tätä.»

Kapteeni kääntyy pois suuren taktisen hologrammin äärestä ja antaa itsensä leijua lähemmäs luutnantin seinään kiinnitettyä neuropäätettä. Hänen takanaan hologrammi jatkaa sota-aluksen ulkopuolelta tulevan kolmiulotteisen kuvan välittämistä. Parhaillaan siinä näkyy, miten jättimäisen komentoaseman hehkuvat kappaleet putoavat planeetan kuohuvaan ilmakehään, tykkiveneiden ja käyttämättä jääneiden älyohjusten palatessa takaisin emoalustensa suojiin.

»Oliko siellä sitten elämää?» Kapteeni kysyy. »Tähtijärjestelmän ulkolaidalla tekemämme alustavan spektrianalyysin mukaan tällä planeetalla oli erittäin todennäköisesti rikas biosfääri, mutta nyt tuolla alhaalla ei kyllä taida olla enää mitään.»

Luutnantti nyökkää hieman epävarmasti.

»Luulisin, että siellä oli elämää», hän sanoo, »mutta nyt emme tietenkään voi olla varmoja. On nimittäin varmistunut, että komentoaseman juuri ennen tuhoutumistaan lähettämä signaali sisälsi käskyn nanokoneiden kaikkien kopiointirajoitusten poistamisesta. Luulen, että ne hävittivät ensimmäiseksi orgaanisen elämän saadakseen metallisia raaka-aineita… pehmeät kudokset on niin paljon helpompi hajottaa kuin vaikkapa peruskallio.»

Kapteeni pureskelee huultaan mietteliäänä, muttei sano mitään.

Luutnantti kysyy: »Haluatteko lähettää sinne alas tutkimusretkikunnan? Luulen, että omat naniittimme pystyvät rauhoittamaan tilannetta siinä määrin, että hyvillä suojapuvuilla varustetun ryhmän pitäisi selvitä jonkin aikaa.»

Kapteeni pohtii ehdotusta hetken, mutta pudistaa lopulta päätään.

»Ei, en usko, että siitä olisi mitään hyötyä. Tiedäthän sinä vihollisemme… jos ne haluavat hävittää todisteet, ne osaavat kyllä tehdä sen erinomaisen perusteellisesti. Ehkä on parasta, että yksinkertaisesti poltamme planeetan ilmakehän, niin ainakaan ne eivät pääse hyödyntämään mitään… tutkimustuloksistaan.»

Luutnantti nyökkää, ehkä himpun verran pettyneenä.

»Asia selvä, herra Kapteeni. Tuota… mitä oikein luulette, että todella tekivät tuolla?»

Kapteeni siirtyy jälleen taktisen hologrammin ääreen katselemaan, miten reaktio-ohjuksia aletaan valmistella laukaisuun.

Hän kohauttaa olkapäitään.

»En usko, että saamme koskaan tietää.»
Napanöyhtämies on puhunut!
Napanöyhtämies
 
Viestit: 20
Liittynyt: 29.03.2007, 22:14:36

ViestiKirjoittaja Abso » 09.10.2008, 16:04:31

Nasevampi kuin aikaisemmat, vaan ei ime sisään.
Abso
 

ViestiKirjoittaja Napanöyhtämies » 10.11.2008, 16:54:17

No höh, eikö vieläkään? Mikäs tällä kertaa oli vikana? Ainakin otin tällä kertaa opikseni ja pyrin viimeiseen asti välttämään superpitkiä virkkeitä.

Mukava silti kuulla, että tyylini on parantunut edes hieman. Vielä jonain päivänä kirjoitan ihka oikean romaanin!
Napanöyhtämies on puhunut!
Napanöyhtämies
 
Viestit: 20
Liittynyt: 29.03.2007, 22:14:36

ViestiKirjoittaja Alwar Hammer » 08.01.2009, 17:19:08

Terve

Tarina on ihan mielenkiintoinen. Tykkään, kun kirjoitat oikeaa fantasiaa/sciffyä, sillä nykyään esiintyy liikaa pelkkää maagista realismia, joka ei mielestäni ole fantasiaa ollenkaan. Puhdasverisen fantasian kirjoittaminen on melko vaikeaa. Pitää luoda omintakeinen miljöö ja kuvata se viihdyttävästi ja ehkä vielä käsitellä joitakin syvällisiä teemoja. Toisaalta hyvin kirjoitettu kevyehkö miekkojen mäiskintäkin voi olla kelpo luettavaa.


Tekstiäsi lukiessani vaikuttaa siltä, että olet varmaankin hyvin elävästi nähnyt kuvailemasi tapahtumat otsaluusi alla. Elävät tapahtumat eivät kuitenkaan välttämättä siirry lukijalle. Yksi syy on varmaankin, että novelli on lyhyt. Toinen voi liittyä siihen, että selität miljöötä ja tapahtumia (ainakin ensimmäisessä osiossa) liian suoraan, etkä niinkään toiminnallisen kerronnan kautta. Pitäisi olla enemmän mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden kautta asiat kerrotaan.

Tarinaa vaivaa myös jonkinlainen kliseiden käyttö: pääkallosauvat, taian rätinät ym. Voisit yrittää kehitellä omia taikuuden ilmentymiä, jotakin ennen lukematonta...

Henkilöiden nimet eivät jostakin syystä vaikuta uskottavilta. Mikäli et ole jo lukenut Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille-sarjaa, niin suosittelen. Itselleni ainakin on ollut hyödyllistä miettiä, että mitä scifissä yleisiä kliseitä hän pilkkaa ja mistä syystä. Niitä, kun yrittää vältellä niin on jo hyvällä tiellä.

Tässä esiintyy kaksi hyvin erilaista maailmaa. Kontrasti on aika suuri. Ne on varmaankin mahdollista yhdistää, mutta jäin kaipaamaan lisää yksityiskohtia ja lihaa luiden päälle.

Tarinassa jää joitakin aukkoja, kuten veritähden merkitys ja mitä sciffy-tyypit tekivät kiertoradalla ja keitä ovat sciffyjen viholliset ja miten nämä liittyvät velhoihin?

Jatka kirjoittamista. Vain siten voi kehittyä. Itselläni on omat kirjoittajan vaikeudet ja sudenkuopat ja yritän niiden kanssa elää ja niitä korjata. Tärkeintä itselleni lienee se, että saan omat sielunmaisemani kirjoitettua ja että itse viihdyn maailmoissani. Toisaalta, olisihan se mukava jos joku toinenkin voi omista jutuista saada jonkin asteisia kiksejä... :D
Alwar Hammer
 
Viestit: 7
Liittynyt: 19.10.2008, 13:51:00
Paikkakunta: Helsinki

ViestiKirjoittaja Napanöyhtämies » 21.01.2009, 20:39:04

No mutta tämän tarinan ideana oli nimenomaan alkaa äärimmäisen kliseisinä fantasiatarinana - joka ei koskaan mitään fantasiaa ollutkaan, vaan kaikki oli pelkkää illuusiota.

Se mitä tarinassa todella tapahtui saattaa näköjään kaivata hieman tarkempaa selittämistä, joten täältä pesee...



Alf-I-Rhine ja Bzûr-Hra-Za Valkoisine ja Mustine Velhoineen elivät planeetalla (Veritähden Valtakunnassa) ja palvoivat molemmat Veritähteä, joka tavalla tai toisella viesti heidän kanssaan. Veritähden Valtakunta oli planeettana varsin outo paikka siinä mielessä, että sillä näytti esiintyvän taikuutta - vieläpä kahta eri tyyppiä, Mustaa ja Valkoista. Kaikesta päätellen Valkoinen Taikuus edusti ehdotonta hyvyyttä ja kunniallisuutta, Musta Taikuus taas täydellistä pahuutta ym. negatiivisia asioita.

Todellisuudessa mitään taikuutta ei koskaan ollutkaan.

Planeetta Veritähden Valtakunta asukkaineen ja velhoineen oli osa jonkinlaista hyvin monimutkaista ja epätavanomaista (luultavasti yhteiskunnallista) koetta ihmiskunnan kaukaisessa tulevaisuudessa. Koetta, joka oli jatkunut jo vuosikymmenten tai vuosisatojen ajan. Koetta ohjattiin Veritähdestä käsin - paitsi että "Veritähti" olikin vain punaiseksi maalattu/punaisilla valonheittimillä varustettu avaruusasema planeetan kiertoradalla. "Taikuus" taas oli pelkkä illuusio, joka luotiin planeetan ilmakehässä olevien, nanometrikokoluokkaisten robottien avulla: "velhon" kutsuessa avukseen "henkiä" nanokoneet loivatkin hänen tietämättään visuaalisen ja fyysisen illuusion "hengestä" ja panivat sen toimimaan "velhon" haluamalla tavalla. Jotta tällainen järjestely toimisi, nanokoneita pitäisi tietenkin olla suorastaan käsittämättömän paljon - ja juuri tätä tarinan loppupuoliskolla esiintynyt Luutnantti kummasteli.

Luutnantti ja Kapteeni avaruuslaivastoineen olivat luultavasti jonkin tähtienvälisen ryhmittymän jäseniä. Tämä ryhmittymä oli sodassa Veritähden Valtakunnassa kokeita tekevän ryhmittymän kanssa, ja heidän aluksensa lähestyivät Veritähden Valtakuntaa tähtijärjestelmän ulkolaidalta - siis usean viikon tai vähintäänkin usean päivän matkan päästä.

Tarinassa mainittu "viimeinen taistelu Mustan ja Valkoisen Taikuuden välillä" olikin itse asiassa hätäinen viime hetken yritys kiirehtiä tämä salaperäinen ja monimutkainen yhteiskunnallinen koe loppuun ennen kuin Kapteenin ja Luutnantin avaruuslaivasto ehtisi planeetan kiertoradalle. Yritys kuitenkin epäonnistui surkeasti, ja juuri kun velhojen välinen taistelu taistelu oli alkaimaisillaan, kiertoradalla alkoi avaruustaistelu, joka päättyi siihen että Kapteenin alukset hyökkäsivät Veritähden Valtakunta -planeettaa kiertävän Veritähti-avaruusaseman kimppuun. Planeetan pinnalla taisteluun valmistautuvat "velhot" tietenkin olivat tästä kaikesta autuaan tietämättömiä, mutta he näkivät Veritähden - todellisuudessa avaruusaseman - tuhon.

Hävittääkseen kaikki todisteet kokeestaan Veritähti-avaruusaseman miehistö lähetti viimeisenä tekonaan planeetan nanoroboteille käskyn hajottaa kaikki orgaaninen materia - siksi "velhot" hajosivat kappaleiksi. Kun Kapteenin lippulaiva pääsi planeetan kiertoradalle asti, oli jo liian myöhäistä tehdä mitään: planeetta oli täydellisen kuollut, sen ilmakehä oli täynnä itseään hallitsemattomasti monistavia mikroskooppisia laitteita ja kaikki elämä oli kadonnut bakteereja myöten.

Estääkseen vihollistaan - keitä he sitten todella olivatkaan - hyödyntämästä mitään kokeesta saatuja tutkimustuloksia, Kapteeni määräsi planeetan tuhottavaksi.
Napanöyhtämies on puhunut!
Napanöyhtämies
 
Viestit: 20
Liittynyt: 29.03.2007, 22:14:36


Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron