Bronxin hirmu

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Bronxin hirmu

ViestiKirjoittaja bahrain » 04.01.2009, 21:44:13

Vanha kauhuhenkinen hupi-novelli löytyi koneelta. Pistäkeehän palautetta!

*********************************

Kuului ääni, huuto, ulvonta; joku sellainen. Se levisi helposti huoneeseeni avonaisesta ikkunasta tullen jostakin kadulta. Se oli karmiva ääni. Vittumainen. Se muistutti ulvontaa, mutta siinä oli nariseva osuus joka tuntui kuin aaltoilevan korvakäytävissäni.
Kaikkea sitä, tuumin ja otin metsästysveitseni vaistomaisesti käteeni; jos äänen aiheuttaja tulisi huoneeseeni, niin hänen olisi parasta olla veitsenkestävä. Olin ennenkin tappanut, enkä epäröinyt; siinä tappamisen salaisuus – ei saanut epäröidä, oli vain tapettava. Jos epäröi hetkisen, niin tilaisuus saattoi mennä ohi ja sinut tapettiin.
Olin ollut lukemattomissa sellaisissa tilanteissa ja aina selviytynyt voittajana. Impulsiivinen ajatus kestää mikrosekunnin ja sen aikana ihminen on voimaton – hän ei pysty toimimaan. Harva tiedostaa sen, mutta minä tiedostan. Taistelulajien harrastajat tietävät, että ottelussa tulee tuo mikrosekunnin kestävä tauko, tienhaara, josta on lähdettävä johonkin suuntaa; on päätettävä hyökätäkö vai peräännyttävä. Jos jää silloin mietiskelemään on hävinnyt, tai kuollut, niin kuin minun tapauksessani usein oli.
Minä en koskaan jäänyt miettimään tuon mikrosekunnin tullessa vaan toimin välittömästi; sen takia tuli tehtyä muutama turhakin tappo, `Namissa meinaan. Kerran risukko takanani räsähti, käännyin välittömästi ja ammuin; tuloksena kuollut 12-vuotias vietnamilaislapsi, jolla ei ollut asetta. Todennäköisesti hän oli vain paennut metsään, kun lentokoneemme kylvivät napalmia kyliin, yhtä kaikki: hän kuoli. Minä hänet tapoin
Mutta älkäämme muistelko menneitä vaan keskittykäämme huutoon. Se tuli ulkoa. Asun Bronxin rähjäkaduilla, eräänlaisessa ghetossa; täällä oudot huudot ovat arkipäivää, niitä kuulee aina. On kuitenkin syytä olla varuillaan, sillä koska tahansa narkkarineekeri saattaa rynnistää ovestasi sisään pyssy kädessään. Niin tapahtui minulle kerran. Kolkkasin kaverin samantien nyrkilläni, ei tarvinnut edes tappaa. Olin silloin tosi onnekas, sillä olin juuri menossa vessaan kun heppu rynnisti sisään; olin kuolleessa kulmassa eikä hän nähnyt minua, kaatui vain nyrkkini iskuun. Jos olisin ollut jossakin muussa paikassa en nyt ehkä olisi kertomassa tätä tarinaa.
Ikkunastani on näkymä pienelle syrjäiselle huorakadulle, jossa diilerit ja narkkaavat neekeriämmät tapaavat viikonloppuisin roikkua. Kerran näin kuinka asiakas jätti maksamatta huoralle ja alkoi hakata häntä; olisi varmaan tappanutkin ellen olisi heittänyt kukkaruukkua kadulle. Tähtäsin päähän, mutta osuin vain katuun. Se riitti kuitenkin karkoittamaan tyypin tiehensä.
Tällaista on elämäni. Olen 43-vuotias isoluinen valkoinen. Muutama hyvä arpi oikeassa paikassa, lisää katu-uskottavuutta. Vihaan neekereitä ja kadulle paskovia koiria. Olosuhteiden pakosta joudun kestämään kumpiakin.
Saatatte ihmetellä miksi olen täällä köyhälistössä? No, asun täällä. Olen juuri yhden askeleen kadulla nukkuvan pummin yläpuolella. Jos menetän työni olen kadulla niin kuin hekin. Teen itse asiassa kahta hommaa: viikonloppuisin, jos kutsutaan, olen portsarina eräässä huonomaineisessa kapakassa ja toisinaan teen keikkahommaa eräälle firmalle, joka järjestää järjestyksenvalvoja-kursseja: olen siis kouluttaja. Ne ovat kuitenkin keikkahommia, rahan tulo epävarmaa; se lisää hermostuneisuutta.
Minulle ei vittuilla. Opin siihen sanontaan nuoruuteni päivinä, jolloin ratkoin kaikki vähänkin hankalammat asiat nyrkein. Nykyään jos joku vittuilisi minulle, niin saattaisin vain ilahtua; olen nimittäin yksinäinen – pienikin vittuilu saattaisi siksi piristää päivääni, tuskin suuttuisin ja löisin. Olen lauhkeampi tänään kuin kaksikymmentävuotta sitten. Silloin olin jotakin muuta ja se kaveri tulee kyllä toisinaan vieläkin esille, mutta…
Painukoot huorat vittuun, painukoot sutenöörit vittuun, painukoot kadulle paskovat koirat vittuun… Jos minulle ikinä siunaantuu mahdollisuus lähteä tästä perslävestä niin teen sen – niin totta kuin nimeni on John Garm.
En muista kuulleeni huutoa enää sen yksinäisen illan jälkeen, jolloin se niin terävästi piirrtyi mieleeni. Se oli kuitenkin omituinen huuto mutta vielä omituisempi oli lehtileike, jonka leikkasin talteen: 36-vuotias prostituoitu Mary Higgins tapettiin Bronxin 71streetille tiistaina. Hänen kurkkunsa oli revitty auki, jäljet viittaavat koiran tekosiin. Poliisi etsii mahdollisesti raivotautista koiraa, jonka on kuultu ulvovan erityisesti Bronxin seutuvilla öiseen aikaan. Kaikki havainnot pyydetään ilmoittamaan poliisille. Koiraa ei saa itse mennä vangitsemaan – raivotautisena se on hengenvaarallinen.
”Vitut!” sanon minä. minä tiedän miltä koiran ulvonta kuulostaa ja jos se oli koira olen minä Aku Ankka. Eikä se ollut sudenkaan ulvonta, sekään ei ääntele sillä tavoin. Omituisinta tuossa äänessä oli sen vaihtuvuus; se alkoi ulvonnalla, vaihtui narinaan joka muistutti hampaiden narskuntaa ja päättyi lipovaan, venytettyyn ääneen. Oletteko kuulleet yhdenkään koiran ääntelevän niin? Sitähän minäkin. Saattaisin lähteä ulos partioimaan otusta jos vähänkään välittäisin, mitä näille kaduilla parveileville ihmispoloille siellä tapahtuu. Saattaisin jopa soittaa poliisillekin ja koettaa vakuuttaa heidät siitä, että se ei ollut koira, mutta kuka haluaa olla kyttien kanssa tekemisessä? Ei kukaan. Tyydyn siksi vain partiomaan ikkunastani syrjäkatua jos vaikka näkisin tuon otuksen siellä; havainnoin kuitenkin vain yhden pikkudiilerin, joka myy huonolaatuista kamaa.
Asia unohtui pian mielestäni, kunnes kaksi kuukautta tapauksen jälkeen tehtiin uusi havainto; tällä kertaa Länsi-Bronxista, tuttuun tapaan kurkku revittu auki; ilmeisesti pultsari ja jälleen pieni juttu lehdessä vaikka kaikki viittaa järjestelmälliseen tappamiseen. Kukaan ei välitä pultsareista.
Jatkoin kuitenkin elämääni rauhassa niin kuin kuka tahansa kunnon kansalainen. Muutama kuukausi menikin melko mukavasti, mutta sitten tuli huonoja uutisia; kapakka, jossa tein viikonloppuhommia, suljettiin. Syy: laittoman viinan myynti.
Tuloni tippuivat dramaattisesti. Sain juuri ja juuri kustannettua vuokrani järjestysmieskurssien pidolla, mutta kaipasin kipeästi lisätuloja. Siirryin yrittäjäksi alalle, jolta minulla oli vähän kokemusta sotavuosiltani: huumebisnekseen. Otin kokeiluluontoisia eriä eräältä Vietnamin kaveriltani ja sain myydystä kamasta provikat; ei paljoa, mutta se toi hyvää lisää. Päivystin jonkin verran kaduilla, joskus joku tuli kämpiltäni hakemaan. Minut tunnettiin nurkilla ja olin luotettavan kaverin maineessa; sain helposti asiakkaita. Lisäksi minulla oli pari muutakin etua: myymäni tavara ei ollut hengenvaarallista vaan keskitason heroiinia ja toisekseen en ollut itse nisti; jos haluaa tehdä huumeista vakavampaa bisnestä kanattaa pysyä erossa käytöstä ja keskittyä myyntiin. Sen tiesin jo etukäteen.
Möin aina pari viikkoa putkeen ja sen jälkeen pidin suunnilleen saman verran taukoa. Arvelin näin vaikeuttavani poliisien työskentyä vaikka en ollutkaan varma kiinnostaisiko heitä paskaakaan mitä syrjäkaduilla neekerikortteleissa tapahtui; joka tapauksessa homma toimi vaikka nistien parissa työskentely onkin arvaamatonta. Kerran minut yritettiin jopa ryöstää, kaveriparka.
Oudot murhat olin unohtanut jo aika päiviä sitten, mielessäni liikkuivat vain pikkubisnekseni. Tietysti olin muuten tarkkaavainen, liikuinhan narkkiseuduilla.
Sitten se tapahtui; poplaripukuinen keski-ikäinen mies tuli kysymään minulta huumeita. Epäilykseni heräsivät välittömästi; ensinnäkin hän oli valkoinen. Kuukausiin minulla oli ollut vain muutamia valkoisia asiakkaita ja hekin olivat olleet rappionistejä – tämä kaveri ei tuntunut kuuluvan heihin. Hänellä oli kylläkin oudon kelmeä iho ja verestävät silmät, mutta ne eivät tapittaneet niin kuin nisteillä yleensä.
Sanoin miehelle, että myyn hänelle mitä hän haluaa jos hänellä on rahaa. Mies ojensi minulle satasen empimättä ja sanoi vaisulla äänellä haluavansa koko rahalla huumeita. Olin varovainen. Käänsin päätäni saadakseni huumeen povaristani, mutta pidin kaveria silmällä. Samassa se alkoi; hänen leukansa alkoi nopeasti tunkea voimakkaasti eteenpäin ja käsissä tapahtui suonenpullistumia.
Iskin välittömästi, sillä koin mikrosekunnin tulleen niin kuin aikoinaan Vietnamissakin; isku oli Uppercut, oikea suora ja bravuurini – se tyrmäsi jokaisen, jonka leukaperiin se sai vapaasti pudota. Tunsin kuinka iskun voimasta miehen leuka meni sijoiltaan ja hän lensi loivassa kaaressa maahan. Mutta muutos joka hänessä oli alkanut oli pysäyttämätön; suonet jatkoivat pullisteluaan ja käsiin ilmaantuivat raakilemaiset kynnet; leukaperätkin jatkoivat kasvuaan, vaikka ne olivat sijoiltaan; hänen silmiinsä astui verenhimoinen polte ja näin yllätyksekseni, ettei hän ollutkaan poissa pelistä. Otin käyttöön jalkani; potkaisin tukevan potkun päähän ja se nyrjähti sairaasti. Uskomatonta! Mies oli silti vieläkin elossa, vaikkakin huumaantunut iskuista. Nyt hänen käsiinsä ja kasvoihinsa alkoi ilmaantua myös karvoja ja naama muistutti jo koiran naamaa.
Hän horjahteli ylös ja alkoi lähestyä minua vaappuen.
Olisin voinut kenties juosta pakoon, mutta en tehnyt sitä; mieleeni näet välähti ajatus miehen rahoista poplarin uumenissa ja päätin omia ne itselleni. Löysin maasta tiiliskiven ja löin sillä heppua selkään; ilmoille kohosi huuto, joka muistutti etäisesti sitä, jonka olin kuukausia aikaisemmin kuullut huoneeseeni.
Kaikesta huolimatta hän ei ollut vieläkään ulkona, vaan koetti edelleen tavoitella minua karvaisiin käsiinsä. Tajusin nyt, että vastassani ei ollutkaan ihminen ihmisvoimineen vaan karvainen peto alkukantaisine tappajanvaistoineen; iskuni olivat saaneet kuitenkin aikaan jotain peruuttamatonta, sillä hänen askeleensa horjuivat.
Päätin turvautua vanhaan kunnon aataminomena ulos-vetoon. Odotin rauhassa, kunnes hän saavutti minut ja kierähdin sitten nopeasti syrjään ja tartuin hänen kurkkuunsa ja pusersin aataminomenaa voimalla repäisten sitä samalla ulospäin. Pääsi tuskainen parahdus, mutta hän pystyi vielä yhteen hyvään huitaisuun. Se oli voimallinen isku, minun on tunnustettava se – kukaan ei ole koskaan lyönyt minua niin kovaa. Isku viskasi minut maahan ja kynnet löivät naamani verille. Tunsin nenäruston murtuneen, mutta se on murtunut ennenkin.
Ei mennyt kuin muutama sekunti ja olin taas ylhäällä. Näin kuinka hän hoiperteli poispäin. No way, kaveri, no way – sinä et lähde minnnekään! Juoksin hänet kiinni ja työnsin pään rajusti talon seinään; kuului musertava ääni ja hän oli lopullisesti poissa pelistä. Koplasin poplarin taskua ja löysin lompakon, lähdin kiireesti kotiin.
Myöhemmin tutkin lompakkoa. Mies ei ollut köyhä; lompakossa oli miltei tuhat dollaria. Tunsin ansainneeni ne; olin varmasti hakannut häntä sen edestä. Sieltä löytyi myös henkilöllisyyskortti: Phill Michaels, merkonomi, Groove Institute. Kuvakin löytyi: perheenisä vaimon ja kahden lapsensa kanssa piknikillä. Kuinka herttaista!
Nojauduin tuoliini ja vajosin mietteisiini. Olin tehnyt lopun jonkinlaisesta susi-ihmisestä, mutta mitä sitten? Vietnamissa tapoin vähintään sata ja muutama muukin tappo tuli suoritettua valloissa. Susi-ihmistä en kuitenkaan koskaan ennen ollut tappanut – kokemuksena se oli minulle uusi. Voin kuitenkin sanoa, että ne ovat hyvin iskunkestäviä ja mahdollisia tappaa vain, jos on nopea, eikä emmi mikrosekunnin tullessa. Luulen, että tulen painottamaan tuon sekunnin tärkeyttä oppilailleni seuraavalla järjestysmieskursillani.
bahrain
 
Viestit: 3
Liittynyt: 26.07.2008, 06:04:43
Paikkakunta: Helsing

ViestiKirjoittaja Alwar Hammer » 08.01.2009, 17:57:35

Moi

Ihan jännä juttu, mutta ei ehkä erityisen hauska, jos sen on tarkoitus olla huumori-juttu. Noh, ehkä muutama hymynhäivähdyskin nousi huulilleni.

Ehkäpä tarinaa vaivaa liian suora kuvailu: kerrontaa viedään eteenpäin toteamalla, ei niinkään tapahtumista kertomalla tai epäsuoran kerronnan kautta. Mainitset huorista, neekereistä ja huorakaduista, mutta voisit tarkemmin kuvailla näitä kohteita. Neekerivihaa ja sen syitä voisi korostaa. Tässä on pieni ristiriita, että jos John Garm vihaa mustia niin paljon, miksi hän asuu mustalla alueella ja myöhemmin saa heistä elantonsa kauppaamalla huumeita. Amerikoissa on kuitenkin ns. white-trash-alueitakin. Lisäksi kuinka hänelllä voi olla hyvä maine mustalla aluella, jos hän vihaa sen asukkeja?

Tekstiä on hankala lukea, kun sitä ei ole jaettu selkeämmin kappaleisiin.

Tekstistä saisi varmaan ihan hyvän tiivistämällä ja karsimalla ilmauksia. Usein teksti paranee huomattavasti, kun sitä käy uudelleen läpi. Kingin kirjoittajaopas olisi varmaan hyvä oppikirja sinulle. Ainakin itselleni on ollut.

Loppujen lopuksi, kaiken kaikkiaan tarina on kevyehkö välipala. Rasistisvivahteiset huomiot eivät sellaisenaan tee tarinasta humoristista. Toisaalta väkivaltaa ja rasismia ei ole esitetty tarpeeksi ronskisti, että ne olisivat erityisen kauhuhenkisiä. Tarina vaikuttaa hieman keskeneräiseltä, mutta vakaalla panostamisella siitä voisi saada hauskan tunnelmapalan.

t: A.H.
Alwar Hammer
 
Viestit: 7
Liittynyt: 19.10.2008, 13:51:00
Paikkakunta: Helsinki

ViestiKirjoittaja bahrain » 27.01.2009, 22:11:47

Kiitos hyvästä palautteesta, tein tohon omalla tietskalla olevaan versiooni vähän muutoksia ja se näyttääkin paremmalta. Ehkä pitää joskus osallistua sillä johonkin kilpailuun.
bahrain
 
Viestit: 3
Liittynyt: 26.07.2008, 06:04:43
Paikkakunta: Helsing


Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron