Marsin Sotavaltias

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Marsin Sotavaltias

ViestiKirjoittaja Napanöyhtämies » 01.06.2009, 19:48:33

Jälleen kerran hiukan kummallinen tarina, joka alkaa yhdellä tavalla ja päättyy ihan toisella...


* * * MARSIN SOTAVALTIAS * * *


LUKU 1

Sotavaltiaan Kaupunki paloi. Kemialliset liekit loimusivat värispektrin koko kirjossa nuolleessaan satoja ja tuhansia raunioiksi pommitettuja rakennuksia, joiden paljaat, halkeilleet seinät olivat noen mustaamat, luotien rei’ittämät ja energia-aseiden sulattamat. Lukemattomista tulipaloista nouseva savu kiemurteli taivaalle ja kerääntyi lopulta kaukana ylhäällä häämöttävän Suuren Kuvun yläosaan, jääden sinne leijumaan mustana ja painostavana kuin ukkospilvi. Kuvun ulkopuolella jo kolmatta kuukautta raivoava marsilainen hiekkamyrsky levitti ruosteenpunaista hiekkaa Kaupungin kaduille samalla kun ilma pakeni lukemattomista pienistä halkeamista, joita Vastarintaliikkeen joukkoiskurit olivat tehneet tunkeutuessaan lasiteräksen läpi kaksi päivää aiemmin.

Yliluutnantti Amos Harperian tiesi, että jos tulipalojen annettaisiin jatkua vielä muutaman päivän ajan eikä Suuren Kuvun halkeamia saataisi paikatuksi, Kaupunki muuttui elinkelvottomaksi. Vastarintaliike ei halunnut sitä. Kaupungissa eli yhä miljoonia siviilejä, joiden kuljettaminen muualle ei nykyisellä kalustolla tulisi kysymykseenkään. He olivat kuitenkin kärsineet aivan riittävästi Sotavaltiaan saappaan alla, ja Vastarintaliike halusi tulla muistetuksi vapauttajana, ei ryöstelevänä barbaarijoukkona, jonka toimet aiheuttivat lopulta enemmän kärsimystä ja kuolemaa kuin heidän kaatamansa diktaattorin vuosia jatkunut hirmuvalta. Vastarintaliike hallitsi jo Kaupungin laitamilla sijaitsevia ilmakehätehtaita, ja vaikka tehtaat toimivat täydellä teholla, erottaen happea marsperän ikiroudasta, ne eivät kykenisi loputtomiin korvaamaan menetettyä typpi/happiseosta.

Sitä suuremmalla syyllä meidän on pidettävä kiirettä, Harperian ajatteli. Sitä suuremmalla syyllä meidän on vietävä loppuun tämä viimeinen hyökkäys ja varmistettava, että Sotavaltias syöstään istuimeltaan lopullisesti ja tuodaan oikeuden eteen vastaamaan rikoksistaan. Hellas Planitian väestö on odottanut riittävän kauan vapautumistaan.

Harperian ja hänen kymmenen raskaasti aseistetun miehen ja naisen ryhmänsä oli liikkunut kohti Kaupungin keskustaa jo monen tunnin ajan, ja nyt he olivat saapumassa ei-kenenkään-maalle, kapealle taistelutantereelle, joka erotti Vastarintaliikkeen hallitsemat alueet Sotavaltiaan alati kutistuvasta puolustusvyöhykkeestä. Vain muutaman kilometrin päässä heidän edessään, tomuksi pommitettujen hallintokortteleiden ja taktisten hiukkassädeiskujen kärventämien sotilasparakkien takana, kohosi Sotavaltiaan Torni kimmeltävänä, mahdottoman korkeana ja täysin vahingoittumana – huolimatta lukuisista puolen kilotonnin ydinohjuksista, joilla Vastarintaliike oli iskenyt siihen taisteluiden alkaessa.

»Kaksi vihollisyksikköä lähestyy seuraavan korttelin takaa», ilmoitti Anna Perotio, Harperianin ryhmän yhteysupseeri ja tarkka-ampuja. »Ilmakontrollin mukaan ne ovat keskiraskaita taistelupukuja, toinen pahasti vahingoittunut. Ne ajavat takaa luutnantti Rotwangin ryhmää, joka pyytää apuamme.»

Harperian nyökkäsi.

»Asia selvä. Jos Ilmakontrolli on niin ystävällinen, että antaa meille vielä optimoidun lähestymisreitin, menemme ehdottomasti auttamaan tovereitamme.»

Hän kääntyi katsomaan Liebermannin kaksosia, ryhmänsä panssarintorjuntaspesialisteja, joiden moneen kertaan vammautuneita kehoja oli paikattu niin monella kyberneettisellä implantilla, että he lähestulkoon kävivät taistelupuvuista itsekin.

»Tarvitsemme kohta taitojanne, pojat», Harperian ilmoitti. »Kuulitte mitä Anna sanoi. Jos taistelupuvut ovat keskittyneet Rotwangin jahtaamiseen, ne eivät luultavasti tiedä meistä mitään. Olkaa silti varovaisia. Vaikka Sotavaltiaan tutkaverkko on alhaalla, joissakin puvuissa on suorastaan törkeän tarkat havainnointilaitteet.»

Hans Liebermann, jonka silmäkuopissa hehkuivat punaiset kameraimplantit, väänsi arpiset huulensa kammottavaan hymyyn, paljastaen rivikaupalla pieniä ja hyvin teräviä metallihampaita.

»Voit luottaa meihin, pomo», hän sanoi möreällä bassoäänellään. »Mä ja velipoika pistetään ne halki, poikki ja pinoon.»

Harperian oli samaa mieltä.

»Varmasti pistätte», hän sanoi, tarkisti piilolinssinäytölleen saapuvat reittitiedot ja viittoili sitten ryhmänsä jälleen liikkeelle.

Tällä kertaa he etenivät hitaammin ja varovaisemmin, sulautuivat varjoihin ja pysähtyivät vähän väliä varmistamaan selustansa. Vastarintaliikkeen pommitukset olivat tehneet selvää jälkeä useimmista Sotavaltiaan puolustuspesäkkeistä, mutta päiväkausia jatkuneiden taisteluiden aikana vihollisella oli ollut enemmän kuin riittävästi aikaa koota hätäisiä pikabunkkereita ja konetulipesäkkeitä raunioiden keskelle.

Kun ryhmä oli edennyt seuraavaan risteykseen asti, Harperian antoi pysähtymismerkin ja määräsi joukkonsa suojautumaan kadunvarsille kerääntyneen betonimurskan keskeltä törröttävien seinänkappaleiden taakse. Liebermannit siirtyivät hieman muita edemmäs ja käynnistivät keinotekoisiin käsivarsiinsa kiinnitetyt pienoisraideaseet.

Ei kestänyt kymmentä sekuntiakaan, kun luutnantti Rotwangin ryhmä – joka oli näköjään supistunut viiteen henkeen – ilmestyi juoksujalkaa oikeanpuoleiselta kadunpätkältä, taakseen tulittaen ja ilmeisen pahassa epäjärjestyksessä. Aivan heidän kannoillaan oli kaksi viisimetristä, mekaanista ja kolmijalkaista hirvitystä; Sotavaltiaan keskiraskaita taistelupukuja, joiden kiemurtelevat metallilonkerot päättyivät joko ilmaa leikkaavaan monomolekyyliterään tai tappavaan ampuma-aseeseen. Toinen puvuista oli menettänyt kaksi kuudesta lonkerostaan ja sen takimmainen jalka laahasi maata hyödyttömänä. Ei ollut epäilystäkään, Harperian tuumi, etteikö tämä viimeksi mainittu vaurio olisi pelastanut Rotwangin ryhmää: ehjänä säilynyt taistelupuku ei ollut jättänyt toveriaan jälkeen, vaikka normaalioloissa se olisi helposti saanut juoksevan ihmisen kiinni.

Näköjään Sotavaltiaan verenimijätkin kykenevät inhimillisiin tunteisiin, hän ajatteli antaessaan Liebermanneille ”tuli vapaa” –käsimerkin. Jos he olisivat osoittaneet niitä meitä kohtaan silloin kun Sotavaltias nousi valtaan, meidän ei täytyisi nyt olla tässä…

Liebermannit toimivat tehokkaasti. Heti luvan saatuaan he astuivat suojansa takaa ja laukaisivat raideaseensa kohti vaurioitunutta taistelupukua. Puvun pilotti ei luultavasti koskaan ehtinyt tajuta, mikä häneen oikein iski: raideammukset läpäisivät helposti ohjaamokuplan ja räjäyttivät ilmaan metallinkappaleita, liekkejä, johdinnestettä ja kärventyneitä lihanriekaleita. Puku jatkoi ilman ohjaajaansa vielä muutaman askeleen, jähmettyi sitten paikoilleen ja kaatua rojahti maahan. Toinen taistelupuku oli jo tekemässä täyskäännöstä kohdatakseen tämän uuden vastustajan, mutta sekaannus oli antanut Rotwangin panssarintorjuntamiehelle riittävästi aikaa ladata kotitekoinen fuusiosinkonsa, jonka alkeellisella hakeutumismekanismilla varustettu ohjus iskeytyi puvun kevyesti panssaroituun takaosaan ja räjäytti etäisesti ihmistä muistuttavan sotakoneen näyttävästi sisältäpäin.

Varmistettuaan ettei enempää vihollisia ollut lähettyvillä, Harperian ja Rotwang tervehtivät toisiaan. Rotwang – kaksimetrinen ja hyvin pahasti arpeutunut nainen, jonka suonissa virtasi luultavasti enemmän testosteronia kuin useimpien miesten – oli haavoittunut vasempaan olkapäähänsä ja tarvitsi selvästi lääkintämiehen apua. Siitä huolimatta hän halusi kiittää Liebermanneja henkilökohtaisesti ennen kuin vetäytyi Harperianin kanssa sivummalle.

»Ennen kuin jatkatte matkaa», Rotwang sanoi, »annan teille pari vinkkiä. Välttäkää pääkatuja viimeiseen asti. Sotavaltiaan paskiaiset ovat tuoneet kaikki jäljellejääneet taistelupukunsa niille partioimaan. Sivukatuja pitkin teidän pitäisi päästä Tornille ilman suurempaa vastarintaa – Tornillehan te olette menossa, eikö niin? Kohtasimme useita ensimmäisen hyökkäysaallon ryhmiä… ennen kuin törmäsimme noihin peltiheikkeihin, tietenkin.» Hän nyökkäsi kohti kadulla lojuvia taistelupukuja.

Harperian nyökkäsi.

»Tornille? Kyllä, se on määränpäämme. Hellas Planitia – ja koko Mars – on kärsinyt riittävän kauan Sotavaltiaasta. Emme voi enää perääntyä. Sotavaltias tietää itsekin, etteivät hänen pohjoisen joukkonsa ehdi tänne pelastamaan häntä, mutta näköjään hän haluaa lähteä saappaat jalassa… ja vie siinä sivussa mukanaan kaikki harhaanjohdetut seuraajansa.»

Rotwang hymyili kovista kivuistaan huolimatta.

»Paska ukko, eikö totta? Jos pääsette Tornille ja viimeisen puolustuslinjan läpi – ja usko minua kun sanon, että se on palasina – sanokaa terveisiä minunkin puolestani.»

»Älä huolehdi», Harperian sanoi ja vastasi hymyyn. »Jos tapaamme Sotavaltiaan, sanon terveisiä meidän kaikkien puolesta.»

»Tehkääkin se.»

Ilman enempiä puheita ryhmät kerääntyivät jälleen yhteen ja jatkoivat matkaansa – Rotwang kohti lähintä kenttäsairaalaa Vastarintaliikkeen hallitsemalla alueella, Harperian kohti Sotavaltiaan Tornia, joka häälyi kaupungin yllä, sen huipun kohotessa kohti savun sumentamaa Suurta Kupua kuin Marsin sodanjumalia syyttävä sormi.


LUKU 2

Harperian ryhmineen otti Rotwangin neuvosta vaarin ja pysytteli kivimurskan peittämillä sivukaduilla, joista useimmat olivat liian kapeita taistelupuvuille. Sotavaltiaan joukot olivat selvästi häviämässä taistelun. Heidän täytyi tietää se itsekin – pariin otteeseen Harperian näki raunioituneiden talojen välistä jollekin pääkaduista, joilla viimeiset taistelupuvut kamppailivat Vastarintaliikkeen skarabeetankkien ja panssarintorjuntaryhmien kanssa – mutta siitä huolimatta he kieltäytyivät antautumasta, taistelivat kuolemaan asti alati pienenevällä, karkeasti ympyränmuotoisella alueellaan Kaupungin ydinkeskustassa.

Kauan sitten Harperian olisi saattanut tuntea jonkinlaista sääliä tai kunnioitusta tuollaista urheutta kohtaan – mutta hän oli joutunut todistamaan omin silmin, miten Sotavaltiaan eliittisotilaat murhasivat hänen perheensä. Nyt hänen sisällään velloi vain pohjaton viha, joka vaimeni vain hieman jokaisen hänen tappamansa vihollisen myötä. Hän tiesi, ettei hän voisi koskaan tuoda perhettään takaisin, mutta hän halusi kostoa, suorastaan janosi sitä: se oli kaikki, mitä hänellä oli enää jäljellä. Melkein kaikki Vastarintaliikkeen jäsenet olivat joutuneet kokemaan vastaavanlaisia menetyksiä. Oliko todella väärin haluta hyvitystä sellaisista kammottavista vääryyksistä? Harperian ei tiennyt sitä, eikä enää välittänytkään siitä. Hän jättäisi sellaisten asioiden pohtimisen jumalan tai jumalten – jos sellaisia nyt oli olemassa – vastuulle.

Kun he olivat päässeet alle kymmenen korttelin päähän Sotavaltiaan Tornista, vihollisen vastarinta kävi selvästi voimakkaammaksi. Harperian menetti kolme ryhmänsä jäsentä raskaalle taistelupuvulle, joka nousi maan alle räjäytetystä piilostaan kuin jokin muinainen hirviö, ennen kuin Liebermannit onnistuivat ampumaan puvun jalat tohjoksi. Kaatumisesta vammoitta selvinnyt pilotti avasi ohjaamokupunsa ja yritti juosta läheisen varastorakennuksen tarjoamaan suojaan, mutta Anna Perotio pudotti hänet yhdellä tarkkuuskiväärinsä laukauksella. Vältettyään täpärästi neljän kadun risteyskohtaan pystytetyn plasmatykkipesäkkeen ja tilattuaan tykistökeskityksen Ilmakontrollilta Harperianin ryhmä liittyi suurempaan kärkijoukkoon, johon kuuluvien kahden skarabeerankin oli tarkoitus räjäyttää Sotavaltiaan Tornin portit auki lopullista hyökkäystä varten.

Kärkijoukko eteni nyt suurinta pääkatua pitkin, mutta skarabeetankkien ohjukset ja raskaat raideaseet sekä hyökkäykseen liittyvät Vastarintaliikkeen taistelulenturit pitivät huolen siitä, ettei mikään, mitä Sotavaltias pystyi lähettämään heitä vastaan, aiheuttanut todellisia harmeja. Hyökkäykseen osallistuvien taistelijoiden – myös Harperianin, kuten hän hieman järkyttyneenä tajusi – mielet oli vallannut lähes maaninen päättäväisyys ja riemukkuuden tunne: huolimatta kaikista sodassa koetuista menetyksistä, huolimatta suunnattomista aineellisista tappioista – puhumattakaan iäksi kadonneista rakkaista ja ystävistä – tämä kaikki lähestyi loppuaan. Sotavaltias ei voisi enää mitenkään selvitä ja palata uhkaamaan Marsin uudisasukkaita, jotka olivat vuosien aikana kärsineet niin Shai’a-myrskyistä, Maan ylenkatseesta kuin Olympoksen barbaareistakin.

Vuosien epävarmuuden, pelon ja kärsimysten jälkeen yksi asia oli viimein varmistumassa: vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Vastarintaliike oli todella voittamassa, ja edessä voisi olla vain parempi tulevaisuus. Vapaus oli lähellä.

Kun kärkijoukko saavutti viimeiset puolustuslinjat – jotka, kuten Harperian huomioi, todella olivat raunioina aiempien ilmapommitusten jäljiltä kuten Rotwang oli sanonut – sen jäsenet olivat jonkinlaisen pysäyttämättömän, riemunsekaisen vimman vallassa. Välittämättä oman kuolemansa mahdollisuudesta he kävivät taisteluun Sotavaltiaan mustapukuisia eliittivartijoita vastaan ja hurrasivat ääneen kun skarabeetankkien raideaseet puhkaisivat kolmekymmentä metriä korkeat portit Tornia ympäröivässä, halkeilleessa muurissa. Kun muurilta laskeutuvat raskaat taistelupuvut tuhosivat toisen tankeista, Vastarintaliikkeen taistelijat saivat vain lisää voimaa ja hävittivät puvut kymmenien fuusio-ohjusten ja kineettisten ammusten yhteissarjoilla. He niittivät maahan viimeisetkin puolustajat ja saatuaan Ilmakontrollilta luvan, hyökyivät epäröimättä portteihin syntyneistä aukoista Tornin sisäpihalle.

Harperian, Anna Perotio, ja Liebermannit olivat ensimmäisten joukossa rynnätessään sisään ja pudottautuessaan välittömästi ampuma-asentoon, jota heidän olisi helppo sekä tulittaa, maastoutua tai kierähtää sivuun. Se, että he olivat valmiita kuolemaan asiansa puolesta ei suinkaan tarkoittanut sitä, että he olisivat yhtäkkiä muuttuneet itsemurhakandidaateiksi. Hyökkäyksen aikana Halperian oli pannut ylpeänä merkille, miten hänen ryhmänsä jäsenet pitivät päänsä kylmänä silloinkin, kun lopullinen voitto häämötti aivan kulman takana.

Nyt hän kuitenkin näki, että jokin oli pielessä.

Pahasti pielessä.

Sotavaltias seisoi Tornin sisäpihalla odottamassa heitä, ilman henkivartijoita tai muitakaan joukkoja. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja hänen kasvonsa olivat raivosta punaiset. Jokin hänen ilmeessään sai niin Harperianin, yleensä kylmäpäisenä pysyvän Annan kuin sodan pahimmat kauheudet nähneet Liebermannitkin tuntemaan järjetöntä, lähes mielipuolista pelkoa. Sotavaltias ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta, ainoastaan vihaiselta.

Hetkeen Harperian ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan. Hänen mielensä rationaalinen, analyyttinen puoli ilmoitti heti, että palaneen puutarhan ja ruohokentän keskellä seisovan lyhyen miehen täytyi olla kaksoisolento, jonka oikea Sotavaltias oli lähettänyt tänne voidakseen itse paeta. Jollakin selittämättömällä tavalla hän oli kuitenkin varma, että siinä, alle kahdenkymmenen metrin päässä hänen edessään, seisoi ainoa oikea Sotavaltias. Harperian oli aina ollut hyvä muistamaan kasvoja – ehkä kyseessä oli jokin alitajuinen päätelmä, joka perustui yksittäisten kasvonpiirteiden kuten ryppyjen ja uurteiden tunnistamiseen.

Niin tai näin, lopulta Harperian oli ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin. Ansaa epäillen hän kohottautui seisomaan ja – vastustaen halua kohottaa aseensa ja tärskäyttää tuon murhanhimoisen paskiaisen aivot pellolle – sanoi Sotavaltiaalle vakaalla äänellä: »Hellas Planitian kansanvaltaisen hallituksen ja Vastarintaliikkeen nimeen, olemme saapuneet tänne pidättämään teidät viedäksemme teidät Marsin keskushallinnon oikeuden eteen vastaamaan vuosia jatkuneista rikkomuksistanne ihmisyyttä vastaan. Vastarintaliike on lyönyt teille uskolliset joukot ja lamauttanut strategiset asejärjestelmänne. Mikäli ette antaudu suosiolla pidätettäväksi, meillä on lupa käyttää voimaa taltuttamiseksenne.» Hetken mietittyään hän lisäsi vielä: »Ja tämän sanon yksityisenä henkilönä, en Vastarintaliikkeen taistelijana: anna minulle yksikin syy, ja minä helvetti vieköön käytän taltuttamiseesi niin paljon voimaa, että saat osallistua oikeudenkäyntiisi ilman hampaantynkääkään, senkin murhaava hirviö.» Hän kuuli takaansa myöntävää mutinaa ja vaimeita suosionosoituksia. Aivan ilmeisesti hän ei suinkaan ollut ainoa, jolla oli henkilökohtaisia kaunoja Sotavaltiasta kohtaan.

Sotavaltias tuijotti heitä edelleen naama punaisena, pienet hampaat irvessä ja kädet puuskassa. Hetkeen tuo pieni mies, joka oli tapattanut miljoonia, ei sanonut mitään, mutta kun Harperian astui eteenpäin, Sotavaltias kohotti kättään.

»Olen saanut tarpeekseni», hän sanoi raivosta tärisevällä äänellä. »Taas minulle kävi näin, helvetti soikoon! Sanokaa nyt ihmeessä, mitä minä tein tällä kertaa väärin?»

Harperian yllättyi niin paljon, että pysähtyi ja jäi tuijottamaan miestä.

»Mitäkö teitte väärin?», hän kysyi. »Ehkä teidän olisi kannattanut harkita tarkemmin ennen kuin ryhdyitte niihin kauheuksiin, jotka ovat saaneet jopa Maan ihmisten sympatiat meidän puolellemme. Nyt taitaa kyllä olla vähän myöhäistä katua.»

Sotavaltias huitaisi kädellään.

»Anna olla. Et sinä kuitenkaan mitään tajua. Helvetti soikoon! Kaikki nauravat minulle tästä hyvästä.»

Harperian ei käsittänyt mitään. Hän alkoi suuttua tosissaan. Sotavaltias oli varmasti täysi psykopaatti, mutta oliko hän nyt, tappionsa hetkellä, kadottanut viimeisetkin rippeet siitä veitsenterävästä, armottomasta järjestään, josta hän oli kuuluisa kautta aurinkokunnan?

»Minua ei ainakaan naurata», Harperian sanoi. »Ei ollenkaan. Ja sinä lähdet meidän mukaamme, joko hyvällä tai pahalla. Se on ohi nyt.»

Sotavaltiaan pieniin siansilmiin syttyi mielipuolinen kiilto.

»Niin totta helvetissä onkin», hän huusi ja kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle. »Se on ohi. Ja se on teidän syytänne. Helvetti soikoon. Minä en kestä enää. Se on ohi! NYT!»

Harperian tuijotti hämmästyneenä, miten Sotavaltiaan ympärille ilmestyi himmeä, sininen hehku. Hän astui askeleen taaksepäin, ja tajusi kauhukseen, että hehku oli leviämässä. Se ympäröi Tornin, puutarhan, muurin ja muurin takana kohoavat rauniot. Se muuttui yhä voimakkaammaksi, ja sitten, ilman mitään varoitusta, maailma alkoi hajota. Harperian huusi kauhusta nähdessään, miten Sotavaltiaan lyhyt hahmo muuttui epäselväksi, reunoiltaan sahalaitaiseksi ja näytti äkkiä sulautuvaan ympäröivään maisemaan, joka sekin oli muuttumassa yksiväriseksi, epäselväksi pyörteeksi.

Hän pyörähti ympäri paetakseen järjetöntä ja kauhistuttavaa näkyä, mutta itse ilma oli muuttunut paksuksi ja tukahduttavaksi, kuin läpikuultavaksi siirapiksi, joka sai hänen liikkeensä hidastumaan säälittäväksi mateluksi. Hän kohotti katseensa ja ehti juuri ja juuri nähdä, miten Liebermannin kaksoset – molempien kasvoilla oli äärettömästä kauhusta kertova ilme – samenivat olemattomiin samalla kun muuri ja sen takana näkyvä kaupunki alkoivat väristä ja hajota hyvin pieniksi kappaleiksi, jotka haihtuivat ilmaan. Hän huusi, mutta hänen äänensä oli muuttunut säriseväksi ja epävireiseksi, ja sitten hän näki – ja se oli viimeinen asia jonka hän näki tai muisti…

Pikseleitä.


LUKU 3

Antti nosti visiirin kasvoiltaan ja kiskaisi virtuaalikaapelin oikean korvansa takana olevasta hermoportista. Hän veti syvään henkeä ja katsoi sitten edessään seisovia ihmisiä. Lasse oli ensimmäisenä ilkkujien joukossa – kuten aina.

»Helvetin nössö!» Lasse pilkkasi. »Et taaskaan tainnut pärjätä niille, vai? Katottiin sun peliaikaa, ja olit näköjään Sotavaltiaana alle neljä vuotta. Juusokin kesti pitempään, vaikka sekin lopulta hävis.»

Antti huokasi raskaasti. Tämä oli juuri niin pahaa kuin hän oli odottanutkin.

»No ei kai musta sitten vaan ole sotilaskomentajaksi tai poliitikoksi», hän puolustautui. Tämä oli jo kolmas häviö peräjälkeen, ja neljän vuoden hallitusaika oli ehdottomasti hänen huonoin tuloksensa. Mikä vielä pahempaa, kuten hän huomasi vilkaistessaan tietokoneen ruudulla näkyviä loppupisteitä, hänen joukkonsa olivat tappaneet koko sotapelin aikana vain kuusi ja puoli miljoonaa vihollista… Ja tämä oli vielä helpoin vaikeusaste. Tästä hän saisi kuulla vielä kauan. Säilyttääkseen kasvonsa edes osittain hän sanoi vielä: »Mutta muistelepa vaan, kuka hakkas sut Nyrkki 3:ssa jokasessa ottelussa. Ensimmäisessä ottelussa et saanu edes iskuja sisään ennen kun iskin sut kanveesiin.»

Lasse pärskähti vähättelevästi.

»Nyrkki onkin ihan nössö pelisarja. Marsin Sotavaltias 2 on päivän kova sana.»

Juuso – hiljainen tyyppi, joka istui aina luokan takaosassa ja piirsi vihkoonsa pornokuvia – yski hiljaa, kuten hän aina teki halutessaan kiinnittää toisten huomion.

»Saanko mä kokeilla vielä kerran?» hän kysyi. »Mun pitää mennä töihin huoltamolle tunnin päästä, ja haluisin yrittää vielä. Ehkä mä tällä kertaa voitan ne. Taian nimittäin tietää, mitä Antti teki väärin.»

Lasse viittasi virtuaalituolia kohti.

»No näytäs kyntes, Marsin Sotavaltias» hän sanoi.
Napanöyhtämies on puhunut!
Napanöyhtämies
 
Viestit: 20
Liittynyt: 29.03.2007, 22:14:36

Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron