Pelon peräkammari

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Pelon peräkammari

ViestiKirjoittaja Stenhammar » 03.07.2009, 10:41:10

Pari lukua ja jonkunlaiset jälkisanat on vielä koneelle siirtämättä, joten ne tulee tänne vielä jossain vaiheessa.

- PELON PERÄKAMMARI -

Pelkään panevani tämän paperille liian varhain. Pahimmassa tapauksessa muuttuvat kaikki saamani näyt tomuksi ja perun hätiköinnilläni kaiken sen hyvän, joka osalleni saattaisi muutoin koitua. Kenties en tunne tässä käsittelemiäni ilmiöitä vielä tarpeeksi perinpohjaisesti - ja mielessä sykkiikin epäilys, liekö se näille putkiaivoille edes mahdollista - jotta voisin ennalta nähdä kaikki ne katalat temput, joilla lankani tullaan katkomaan. Jonkinlainen kiire tässä kuitenkin ajaa astumaan maailmaa kohti, ja se tekee minusta tällä haavaa ahkeran.

Vaikka tapaankin sanoa, ettei ole sellaista syntyä joka ei viisaalle valkenisi, ei se välttämättä päde tässä tapauksessa. Saattaako joillain asioilla olla alkua ensinkään tai ovatko ne edes mistään luonnollisesta syystä tai tarpeesta tänne syntyneet? En osaa myöskään sanoa, onko mikään tällä pallolla enää meistä ihmisistä riippumatonta ja onko kaikki täällä nykyään elävä todella syntynyt täällä. Näitä kysymyksiä en ole ennen näitä päiviä itselleni esittänyt, mutta hiljattain on niiden julmaksi tehtäväksi muodostunut käsityskykyni rajojen koetteleminen, ja lopulta tulee niiden kaiketi koitua minulle tuhoksi ja turmioksi. Sellainen päätös tuntuu jossain olevan tehty minua kuulematta. Olen koettanut parhaani mukaan haudata nämä aiheet mieleni nurkkiin, mutta nyt on toisin, sillä enää en voi levätä käsittelemättä niitä tässä ensin.

Painotan tämän kertomukseni puhuvan aivan yhtä paljon elämästä kuin kuolemastakin, sillä juuri kuoleman kohdusta arvaan näillä tiedoilla niiden kaikkein iljettävimpien ja pitkäikäisimpien olevaisten maailmaamme ryömineen. Ne ovat sitkeitä kuin pahimmat tahrat ja niiden perimmäisestä olemuksesta et saa millään otetta. Elinaikanasi ne tuskin päästävät montaakaan henkäystä puhumattakaan siitä, että lausuisivat viisautensa julki. Ne vanhenevat ja elävät pirun hitaasti.

Tietenkin saattaa olla, että olen näihin päiviin asti vain uskotellut itselleni kaikenlaista. Tuskinpa pystyn mitään kokemaani tällä todeksi todistamaan. Ja niin kuin monessa näistä tavallisimmista tapauksista, joiden kertojat yleensä löydetään teljettyinä houruloihin, saattaa olla, että sitä on vain jouduttu jonkun suuremman ja katalamman isännän talutusnuoraan. Näitä mykkyrään menneitä aivolankoja saavat kallonpenkojat selvittää vuosikausia löytämättä mitään muuta kuin pahasti järkkyneen ihmisraunion, jolla usein on siihen "tavalliseen kadunmieheen" verrattuna hyvin mielikuvituksellinen käsitys todellisuudesta. Itse olenkin arvellut, että lopulliset käskyt ja tiedoksi saattaminen siirtyvät vasta sinne viimeisille metreille, sillä mikäli näin ei olisi, saattaisimme laittaa vielä kovastikin hanttiin taluttajillemme. Ei isännän ole viisasta paljastaa koirilleen määränpään koko toivottomuutta, ei vaikka koirat jo jotain vainuaisivatkin. Tällä varmistetaan se, että koirat seuraavat isäntäänsä loppuun asti. Ihmisen osa on hyvin pitkälti määritelty lauseessa: "Kerro se hölmöläiselle vasta huomenna."

Olen kuitenkin varma, että mitä enemmän tätä aihetta ja sen usein synkeitäkin mahdollisuuksia pohdin ja niistä kirjoitan, sitä enemmän tulee minulle kirkastumaan. Ja vaikka epäilenkin edelleen suurimmaksi osaksi harha-aistimuksia - miten sitä lopulta omista aisteistaan todistaa? - voi tuo epäilys olla ainoastaan heikkonäköisen hullun ravia tosiasioiden edessä. Onnellisessa roolissa ovat ne, jotka kuvittelevat jotakin tietävänsä. Minun mieleni linnake kärsii tätä nykyä haparoivasta perustuksestaan, joka näyttää koostuvan enää erinäisista pelon, epävarmuuden ja murheen aiheista. On minullakin sentään aavistus siitä, minkä luontoinen sydän tuon kaikkeuden rinnan alla sykkii. Se varmasti tulee voittamaan vielä monta harhaa, joita ihmislapsi vaalii kirstussaan. Mutta onko se lempeä sydän jollaiseksi sen usein kuvittelemme, vai jo täysin paatunutta ja välinpitämätöntä lajia? Vai onko se kerrassaan umpijulma? Vieläkö se muistaa tämän tähän asti kovin suojassa pysyneen kolkan avaruudessaan?

Vielä ennen kuin käyn itse tarinaan, tahdon sanoa taikauskoa, muinaisuskoa tai mitä lie, olevan monenlaista. En ole asiantuntija alalla enkä kykene varmasti sanomaan, liittyvätkö nämä ilmiöt kenties johonkin tiettyyn perinteeseen. Joitakin perin suomalaisia tai ainakin pohjoisia piirteitä tunnen niistä kuitenkin löytyvän. Minä olen suomalainen, ollut koko maallisen ikäni, ja mikäli kaikki sanomani näyttäytyisikin teille vain harhanäkyinä ja täysin vieraisperäisinä aineksina, jotka olen väkipakolla liittänyt kiinni tähän maaperään ja kulttuuriin, on sekin silti jonkinlainen Vellamon kupeiden hedelmä. Hyvin mätä hedelmä, tosin.

1. LUKU

Mieltymys kulkumiehen halveksittuun rooliin syntyi minussa tavallaan jo pienellä iällä. Kun koti sitten jäi, niin tämä vanha kutsu voimistui ja maantie oli edessäni ensimmäistä kertaa. Sen kirot tulin tuntemaan ja silloin oli selvää, että pääasialliseksi elinkeinokseni muodostuisi ryöstely ja muu vähemmän rehellinen toiminta. Äkkipikainen olin, arvaamatonkin, ja saatoin joskus täysin turhanaikaisen ja näin jälkeenpäin katsoen mitättömänkin asian tähden kaivella puukkoa kuin mustalainen. Rehelliset työni tuolta ajalta voinee kaiketi laskea viikoissa ja millä muulla tavalla asia olisikaan voinut olla? Enhän koskaan pelännyt nälkää enkä koirankelejä, viinanlitku ja satunnaiset kahakat täyttivät arkeni ja siksi päädyin kenenkään rengiksi aniharvoin. Tästä johtui, että ne Suomen kivitalotkin tulivat osaltani kierretyiksi. Niissä elelin niukoin eväin, kuitenkin pulskemmin kuin pelkkänä kulkukoirana, ja niistä reissuista tuskin otin milloinkaan opikseni. Tiesinpähän vain jotakin tehneeni.

Tieni risteili pitkään vanhan Hämeen, sen muinaisen maakunnan, syrjäteillä ja kauppaloissa ja kun viimein katsoin parhaaksi lopettaa taivasalla riekkumisen, oli selvää että jostain noista, ehkä vieläkin entiset tapansa säilyttäneistä metsistä, tulisi löytyä pysyvämpi soppi minulle. Olinhan kasvanut mieheksi juuri noiden Hämeen tummien metsien keskellä, kovin susisyntyiseksi, mutta mieheksi kuitenkin.

Eräässä huutokaupassa lunastin lopulta puoli-ilmaiseksi kuolinpesän irtaimistoineen, sille kun ei sukua enää löytynyt jakajaksi. Sain tumman pienen pirtin, jonka parhaaksi ominaisuudeksi katsoin sen, että se oli varsin hyvin piilossa kaikilta. Mikäli sen sattuikin sivuuttamaan, oli varta vasten tehtävä metsälenkki huomatakseen sen. Ainut merkki, joka ei-juuri-peltoa-kummemman pihatien lisäksi pesäni paljasti, oli tien varresta löytyvä kyltti jossa osuvasti seisoi: "Unhola" Jos nimi olikin enne, se passasi minulle silloin. Maailma saisi unohtaa minut kuten jo luulin sen tehneenkin ja vastalahjaksi tekisin minä samoin sille. Olihan tuota jo tullut nähtyä. Puukkoa vain pyörittelisin pöydällä loput elämäni päivät ja odottaisin, koska luurankomies tulee hakemaan...

Entinen asuja oli osaltaan pyrkinyt säilyttämään pirtissä palasen tuota jo suurimmaksi osaksi kuollutta vanhaa henkeä, jonne monen aatteet rientävät kun puhutaan nostalgiasta. Seiniltä katseli jos jonkinlaista entistä elävää tallentuneina maalauksiin ja muualla pieniin esineisiin sekä täytettyjen metsänpetojen tuijottaviin hahmoihin. Asuja oli erikoisesti mieltynyt karhuihin ja omasi luultavasti myös jonkinasteisen jumaluskon. Tästä kertoivat jonkun nakertamat kirjat, pyhitetyt kuvat ja nykyajan keskimääräisen veistotaidon vaa'alle laskien varsin onnistuneet puiset karhuhahmot. Välillä oli ikuistettu yksi aikuinen otso, välillä taas kokonainen pesue. Pyhitetyissä kuvissa taas oli huomattavaa se, että ne olivat kaikki pahoin hiiltyneitä. Ne oli arvatenkin pelastettu palaneesta talosta ja siksi kantoivat ne silmissäni kovin ilkeää leimaa. Se asia saattaisi aiheuttaa minulle vielä pelottavia unia. Mistä noustaankaan siivet noessa ja kenen lasta tuudittaa hiilenmusta Neitsyt Maria?

Mitään kovin suurta oli mökkiin turha änkeä, olihan siinä ainoastaan kaksi pientä ja matalaa kammaria, mutta asuja olikin koonnut elämänsä enemmänkin koon sijasta laatuun perustaen - enkä puhu nyt laadusta sellaisena asiana, joka käskee kaikkia johonkin laadukkaaksi sanomaani mieltymään. Oli räsymattoja, pari pöytää ja penkkejä, kiikkustuoli, takka ja ympärillä mustaa seinähirttä. Tämä antoi kiireettömän ja ajan oloista piittaamattoman vaikutelman ja siksi tunsinkin heti astuneeni kotiin, vaikka kaikki pirtissä olikin vieraan kokoamaa. Joku vanha jäärä sen oli täytynyt olla, sillä kaikki kertoi täällä tosiaan eletyn ja sisustus oli syntynyt sen myötä.

Tonttini ympäristö alkoi kiehtoa minua heti. Jos se olisikin ollut vain pelkkää metsää, mutta heti muutamankymmenen askelta puiden taa käveltyäni huomasin jo saapuneeni entiseen, luonnon lähes kokonaan takaisin valloittamaan pihapiirin.

Kylmää tilaa hallitsivat luonnontilaan karkotettu päärakennus ja ilmeisesti osaksi palon runtelema navetta, jonka katto riippui kiviseinien sisäpuolella. Vain kivet joista heinä tunki läpi panivat vielä hanttiin ajalle mutta oli selvää, että hiljaa nekin sulautuisivat maisemaan.

Navetan takaa löytyi outo kenttä, joka ei ollut sekään vielä kokonaan metsittynyt. Pelto se ei ollut, mutta siellä lojui suuria luita, sekä joitakin sarvikalloja. Näistä suurin osa oli pilkottu palasiksi, mutta mukana oli myös muutama kokonainen. Ei vaatinut suurta arvuuttelua, jotta saattoi sanoa kyseessä olevan lehmien hautuumaan. Huomaavaista, paljon huomaavaisempaa kuin tapa millä joitakin tautisia kohdeltiin ruton aikaan. Vaikka kukapa mielitöikseen katselee mätäneviä lehmänruhoja tai haistelee niiden hajuja. Lihaksi sellainen kai muutoin pistetään, mutta tässä tapauksessa tauti oli tehnyt niistä ravintoa, joka tuskin kelpasi muille kuin haaskansyöjille ja maan pienimmille.

Se tarina, tuon paikan murhenäytelmä, on jonkun toisen kerrottava sillä siitä minä en tiedä mitään. Se on todennäköisesti arkisempi tragedia kuin mitä huikenteleva mieleni tahtoo kuvitella.

Olin kuullut juttuja suosta ja sille lumettomaan vuodenaikaan, etenkin syksyisin, nousevasta "myrkyllisestä usvasta". Huhuttiin sen muun muassa puhuvan, eikä aina niin mukavia. Huomasin huhujen epämääräisyyden, sillä niitä sävyttivät todennäköisesti pelot, jotka olivat peräisin unohdetuilta sukupolvilta ja näin ollen olivat ne ehtineet jo parhaan teränsä ja suurimman pelotteluvoimansa kadottaa. Puolivakavissaan ne minulle kerrottiin ja kai niillä ennemminkin viihdytettiin lapsia, muistanhan minäkin kotikylältäni tarinat mylläristä, joka heitti myllynkiven lampeen ja kivettyi patsaaksi siinä samassa itsekin. Oli kuitenkin niin, että kokemani kolhut eivät olleet onnistuneet tukahduttamaan leikkimielisyyttäni, sitä pientä poikaa minussa, ja niin päätin ottaa asiasta selon. Mitäs sitä eläkeläinen muuta tekee kuin puuhailee joutavuuksia, jotta loppuajasta ei muodostuisi kiviriippaa.

Ennen suota oli matkani varrella lehtimetsää. Pistin merkille saniaisten valtavan määrän. Niitä kasvoi tuhkatiheään ja ne tekivät lehdillään lattiaa metsän katon alle, vihreää ja myrkyn sävyttämää. Se valelattia ei kestäisi saappaiden alla, mutta mitä luonto ei pyhätöissään itse viitsi korjata, sitä ei kai tarvitakaan. Saniaisissa olen havainnut jotain perin merkillistä jota en osaa selittää. Se tuntuu suhtautuvan kaikkeen kuin läsnä olisi pelkkiä aaveita.

Saavuin suolle jota olin etsinyt ja eteeni aukeni tuo apaattinen, näinä aurinkoisina päivinä enimmäkseen paikallaan pysyttelevä maisema, joka tulisi hallitsemaan mieltäni niin hyvässä kuin pahassa, mikäli kokemani voi jommankumman työksi ylipäätään lukea. Näin silmäkkeet, mättäät ja polut. Iskin kourani turpeeseen. Tätä samaa pettävää maata jatkui ikuisuuksiin asti. Ihminen ei ollut sitä vielä ehtinyt valjastaa kuin korkeintaan paikaksi, josta marjat poimitaan, jonne hengiltä päästetyt kätketään unohdusta odottamaan ja jonne mieli tämän tästä tekee matkaa yrittäen selvittää niiden perimmäisten pelkojen ja uskomusten alkuperää, jotka minäkin jotenkin vaistomaisesti tunsin vaikuttimikseni. Mutta vielä saivat käkkärät männyt kyräillä minua rauhassa, kyräillä kuin pahantuuliset tontut.

Aivan suon laidassa oli metsä hyvin synkeää. Maa oli survoutunut metsänelävien kavioissa ja tassuissa, miestenkin jaloissa, mustaksi mutaliejuksi ja polut kiertelivät tällaisen sunnuntaikävelijän mielestä omituisesti, aivan kuin niiden tallaajat olisivat etsineet juuri syvimpiä varjoja. Tähän saattoi tietenkin olla jokin täysin luonnollinen, paikalliseen kasvikuntaan liittyvä syy, jota en tässä nyt keksi. Yhtä poluista seurasin kuitenkin valoisampaan paikkaan, ylös mäelle, jolla ampiaiset olivat kai heti päivän herättyä alkaneet surinan. Jossain lähellä oli niiden pesä ja ristinkin mäen mielessäni Ampiaiskeoksi. Paljas pohjoisrinne oli täällä taistellut metsää vastaan ja ottanut voiton. Se muuttui alempana heinäiseksi, rusehtavanharmaaksi laaksoksi. Tämä ei kuitenkaan kiinnostanut minua muuna kuin miellyttävänä näkymänä, joten palasin suolle ja tulinkin löytäneeksi jotain, johon silmäni heti juuttuivat.

Ne olivat rauniot, hyvin vaatimattomat, kuin jäänteet jostakin uunista ja niiden päällä oli kerrostuma lehtiä, monena syksynä sataneita. Jostain pyrki esiin ruostuneita, käyriä terästankoja ja siellä täällä saattoi nähdä jonkun siirtelemiä kiviä, usein kuitenkin pelkkiä kappaleita, jotka saattoivat kuulua entiseen rakennelmaan.

Huhuista muistin jonkun sanailleen suunnilleen näin, että "Sieltä löytyy pyhättöjä ja talojen pohjia, joita ei tunneta täällä missään kylissä eikä kaavoissa. Ne ovat nimettömiä..." Oli niin tai näin, niin pontikkatehtaan jäännösten tai tarpeettomaksi muuttuneen nuotiopaikan arvelin tässä tapauksessa olevan lähempänä totuutta. Muurattu täällä kuitenkin oli.

Lehdet muuttuivat kosteammiksi sitä mukaa, mitä syvemmälle kaivoin. Siirtelin niitä raunioiden ulkopuolelle ja odotin leikilläni löytäväni hyvässä hengessä jätetyn läksiäispullon tai ainakin nuotion rippeet, jotta jälkimmäinen arveluni osoittautuisi todeksi. Eihän siellä piruvie rautaa ollut, ei mitään metallista keittoesineistöä. Ainoa, mitä raunioista tapasin, oli kuitenkin vähintään salaperäinen varoituskyltti, jota koristi eräs merkki. Häätökehoitus kuului yksinkertaisesti: "Pysy poissa!"

Jos tällä paikalla olikin aikoinaan käyty pimeitä viinakäräjiä, oli niistä kivuista jo aika jättänyt. Eikä pelkkä kyltti olisi vielä riittänyt miksikään pelotteeksi, vaan päinvastoin pyrki naurattamaan: Jos viinapannun kätkee metsään, ei siitä silloin erikseen ilmoitella.

Merkki sitävastoin oli arvoituksellinen kuoleman kuva, jolla en nähnyt olevan mitään yhteyttä tuohon simppeliin kehoitukseen. Kenties joku entisaikaan oli erinomaan, tai ainakin joissain piireissä, tunnettu sellaisesta puumerkistä, ja tiedettiin silloin sen raapustajaksi, vaikka vähän epäilinkin, oliko siinä monimutkaisuudessaan ainesta puumerkiksi ja viitsisikö viinanpolttaja tai metsänkävijä käyttää aikaa symboliikkaan saadakseen asialleen tehostusta. Minä saatoin pienessä päässäni vain arvuutella asiaa ja rakennella synkkiä salaseuroja.

Mustan kuunsirpin sisästä kasvoi eräänlainen aurinkopyörä, jonka hakoja koristivat viikatteen käyrät terät. Vetoava merkkihän se oli, ja aivan kuin se olisi ollut liikkeessä. Ajattelin, että jos aurinko on elämän pyörä, on kuu sitten kuoleman pyörä ja kumpainenkin niistä käy töissä vielä kauan sen jälkeen kun meidän ikäpolvemme on poistunut niitä ihmettelemästä. Aurinkokunnan napana tai pelkkänä maan pikkuveljenäkin on varmasti auvoista olla olemassa.

Iltahämärä yllätti minut tuijottamasta tuota julmettua merkkiä, ja tällöin jotakin julmettua alkoi tapahtua myöskin suolla päin. Se oli ensikosketukseni mihinkään ylimaalliseen ja lienee sanomattakin selvää, että olin siitä lähtien pelkkä hiljainen todistaja, jonka ylin tehtävä oli tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi.

Tämä outo ilmiö ei tapahtunut mitenkään varkain vaan näin, miten sumu silminnähtävästi pulppusi maasta. Näin tapahtui lukemattomissa paikoissa. Jokin suon alla oli herännyt ja alkanut henkäillä. Pian erottuivat puut sumusta enää epämääräisinä hahmoina ja edessäni oli kirottu harmaa verho, jota olen siitä lähtien tahdosta riippumatta pyrkinyt raottamaan.

Hetken se näytti jättimäiseltä hämähäkin verkolta, kunnes se sitten alkoi ottaa kokonaan vieraita muotoja. Näiden näkyjen täytyi tulla sattuman sanelemina. Kuitenkin jo tuolloin alkoi vahvasti näyttää siltä kuin sen liikkeissä olisi ollut jotain perin harkittua. En väitä, että se olisi itsessään ollut elävä olento vaan pikemminkin sitä ohjaili aivo, joka maalaili mielikseen harhoja. Sisäiset maisemani olivat siihen iltaan asti olleet jotain aivan muuta kuin mitä nämä harhat käsittivät. Tuntui siis siltä kuin olisin katsellut jonkun toisen unia, sillä mistään päin alitajuntaani ei olisi voinut - ajatusteni pienet kiertoradat tuntien - sikistä niin itselleni kuulumattomia kuvia.

Se mitä ensiksi näin oli - luullakseni - rauhallisia siirtokuntia kuussa tai jossain sen kaltaisessa avaruuden kolkassa - tai kenties aavikolla! Niiden ympärillä oli mittaamaton pimeys kuten avaruuden tyhjiössä, joten paikansin näkemäni kuuhun kun en sen takaisesta läänistä paljoa tiennyt. Millä minä köyhä olisin voinutkaan sitä pidemmälle tarkasti katsoa. Kuukin oli siihen asti ollut minulle vain kaksi ulottuvuutta omaava sarjakuvamainen taivaan täyte ja jauhonaama...

Kaupungit koostuivat torneista, joissa oli monta ikkunaa käsittävät, kupoleiden malliset katot. Puiden lailla ne olivat sirotelleet oksistoistaan laatikonmallisia taloja, arkisempia asumuksia, leviämään juurillaan. Tornien välillä kulki yhdyssiltoja ja ne vaikuttivat enemmänkin vuorten ytimistä veistetyiltä kuin kivi kiveltä pystytetyiltä. Kaikissa tapauksissa niiden pystytyksen oli täytynyt olla suurempi urakka, ikkunoiden koko ja määrä kun kertoivat niiden olevan miltei taivasta katsovia, paljon korkeampia kuin mikään ihmisen tähänastinen tunnettu aikaansaannos. Näitä kaupunkeja ympäröivät vuoret, joista osa oli vielä terävälakisia ja kajoamattoman näköisiä, osa taas täytekakkua muistuttavia monumentteja, kaiketi sille kansalle ominaisia pyramideja, joita kiersi tie spiraalimaisesti huipulle asti. Kaupunkien kaava porraskatuineen, pienine toreineen kaikkineen oli monimutkainen ja ilman massiivisempia rakennuksia hiukan sen suuntainen, kuin noissa aavikoiden keidaskaupungeissa.

Tämä näkymä vieraista kaupungeista kuvasteli autiutta sekä kiven piittaamattomuutta kuluvista vuosista. Kuljinko Kuolleiden Kaupungin tyhjiä katuja, missä hiekkakaan ei enää pöllynnyt tuulten lakattua puhaltamasta? Toisaalta taas mieleeni iskostui tuo Kiven Seitsemässä Veljeksessä mainittu paholaisen saapasnahkatorni, joka seisoi kuussa. Näitä torneja oli tosin lukematon määrä, joten paholaistenkin luku mielessäni kertaantui.

Tämän pidemmälle en ehtinyt näkemääni miettiä, sillä usvaan edessäni piirrettiin jo toisenlaista kuvaa. Sienimäisten kaupunkien kadotessa niiden tilalle muodostui maisema, joka ensinäkemältä vaikutti paljon arkisemmalta, mutta yhtä kaikki myöskin unenomaiselta. Puut olivat oudoksuttavia, tai sitten ne eivät olleet puita ensinkään, vaan suuria pensaita. Niidenkin väri oli usvassa harmaa, mutta arvelin sen olevan niiden luontainen väri, sillä se olisi todella sopinut niille. Ne kasvoivat liejuisesta maasta rungottomina. Itse asiassa ne vaikuttivat vain lukemattomien ohuiden oksien kasaumilta tai jättiläismäisiltä ruohotupoilta, jotka yhdessä muistuttivat saunavihtaa tai pikemminkin neekerin rastoitettua tukkaa aina alas kaartuvia latvoja myöden, joissa roikkui helmen kaltaisia, kimaltelevia palloja. Manalan katulyhdyt! käväisi mielessäni.

Maaperä, kuten mainittu, oli liejuinen ja alati juokseva ja sen ylle oli muodostunut utua. Nämä yksityiskohdat saatoin panna merkille pelkässä usvaisessa harhanäyssä, ja se saikin minut kysymään, kuinka suuri osa näkemästäni oli oman mieleni tai mielettömyyteni aikaansaannosta. Oli kuin oltaisiin oltu rämeellä.

Talot, joita näin, tuntuivat kuitenkin saavan seistä vankalla pohjalla. Ne tuijottivat takaisin mustina laatikoina, joiden sisästä tuli tummaa valontapaista. Tämä oli kuin tyhjyyttä valaistuna. Ihmismäisen aisti- ja käsitysjärjestelmän omaavalle ne pyrkivät kertomaan olevansa osaksi seinälle heijastettuja varjokuvia. Seinistä langenneet varjot taasen erottuivat itse mökeistä erilaisella, enemmän kangasmaisella tummuudellaan ja ne olivat niin synkeitä, että minne ne kerran lankesivat, siellä liejuakaan ei voinut nähdä. Lisäksi on vielä mainittava, että ikkunoiden sijainnin noissa taloissa arvasin enemmänkin ulottuvuuden vaikutelman perusteella kuin valon tai tummuuden sävyn erityisten vaihtelujen kautta, mikä oli pirun outoa sinänsä, sillä talot itsessään näyttäytyivät minulle pelkkine julkisivuineen. Niiden takanakin oli kuitenkin jotain, enkä tiennyt kuinka lohdullista sellaisen asian käsittäminen minulle oli.

Tämä maisema oli kiireetön ja selkeästi jonkun hylkäämä, ja luulen tunnistaneeni sen myöhemmin eräästä kuvauksesta Henkimetsät-nimiseksi paikaksi.

Hätkähdin, sillä maisemaan käveli äkkiarvaamatta yksinäinen hahmo. Se näytti kovin orvolta ja oli vieläpä ilmeisen eksynyt kuin olisi harhaillut unessa luullen sitä todeksi. Se kurkki talojen epämääräisistä ikkuna-aukoista sisään ja yritti irrottaa "puista" helmiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Tiet se havaitsi nimetyiksi, mutta ne olivat niitä nimiä, joita ei herättyään kykene muistamaan. Ja tuskinpa ne auttoivat kulkijaa edes sen oikean tien hakemisessa.

Jostain alkoi tulvia - jälleen kerran yllätyksekseni - punaista usvaa. Oliko jo aamuruskon aika vai oliko tuo pilvi, kuten kuvittelin, höyrystynyttä verta ja sen kautta osa tätä hetken kuluttua pirulliseksi muodostuvaa näytelmää? Siitä tihkui kosteutta maahan ja sen mukana tuli jokin kulkue, josta en lainkaan pitänyt.

Yksinäinen kulkija laski kaapunsa hupun ja paljasti kasvonsa, joiden piirteet olivat ilmeisen tutut: minähän se olin! Verisen pilven keskeltä erottui puoliksi näkymättömiä ruumiita, jotka koostuivat jostain samankaltaisesta pimeästä aineesta kuin näkemäni talotkin. Kuvajaiseni, jonka olen myöhemmin arvellut olleen tulevaisuuskuvani, harhaili juuri tietämättömänä ja itsensä kadottaneena erään talon varjon alla, kun eräs pilven suojassa kulkeneista hahmoista erkani joukosta ja alkoi kulkea hänen suuntaansa. Edelleen näin ainoastaan puolikkaan ruumiin kaiken vyötärön alapuolisen jäädessä näkymättömäksi. Musta oli edelleen hirviön koko olemus. Se oli joko elävä varjo tai sitten se tyhjä muoto, joka jää jäljelle kun joku leikataan ääriviivoineen irti valokuvasta. Sen perässä kulki laahus ja repaleisemmalla olemuksella olisi mikä tahansa linna ottanut siitä kummittelijan. (Vaikka Hämeenlinna, siellä kun ei tunnetusti henki kulje.) Ehkä juuri laahuksen vuoksi hylkäsin myöskin luulotteluni sen osittaisesta näkymättömyydestä, sillä sehän selvästi leijui. Sen kämmenet olivat juuri sellaiset, joilla niskoja voisi kuvitella katkottavan, pitkä- ja suorasormiset, jäntevät ja kohtuuttoman suuret, elleivät peräti heinähankojen sukua. Erotin ne muusta hahmosta tarkasti oikeastaan vasta niiden noustessa.

Niillä se tukahdutti tuon harhailijan, joka nopeasti muuttui sen saaliiksi. Se raahautui laahuksen jäljessä veripilven sisään ja vietiin todennäköisesti syvälle sinne toivottomalle rämeelle, jonne pilvi seuraavaksi suuntasi. Mutta tätä kohtausta eivät näkyni enää minulle näyttäneet.

En voinut mitenkään vältellä ajatusta, että olin juuri nähnyt oman kuolemani tai ainakin jonkin henkimaailman peruja olevan kuvaelman siitä. Ja mikä olisi estänyt minua kuvittelemasta sitäkään, että tuo minua esittänyt hahmo oli todellakin eksynyt, vailla mitään varjelusta ja syvästi epäonninen ajauduttuaan itselleen niin turvattomaan paikkaan. Se taisi olla yön kanssa yhtä nuori, sanalla sanoen siis pelkkä uni ja se tuskin oli tuntenut mitään. Mutta minä en yksin ollut häntä uneksinut. Sitäkin pohdin, olisiko minun sinä yönä tullut suoretken sijasta vetää pitkään hirsiä.

Näitä näkemiäni näkyjä - nuo vieraiden kaupunkien monoliittimaiset tornit ja oma loppuni päällimmäisinä mielessä - jäin suon rannalle miettimään, sillä aamu valkeni jo. Mitä päässäni kaikkiaan pyöri, se lienee pohjaton kaivo kuvattavaksi ja mitäpä niistä turhaan länkyttämään, tuo hetki kun on jo mennyt ja aikakin on selvitellyt paremman osan mieleni silloisista solmuista. On tosin sanottava, että ensimmäinen kohtaamiseni suon kauhujen kanssa oli jättänyt käteeni lähinnä ihmetyksen kalutun luun (mitä muuta voisi oppimaton kuvitella saavansa), mutta jo sen myötä olivat odotukseni tietysti ylittyneet. Vahvimpana nousi kuitenkin epäilys oman mieleni vakautta kohtaan, ja se on epäilys joka elää yhä.

Vielä yhden ihmeen tarjosi suo minulle aamulla, sillä päivänvalon voitettua tuo sumu ei kaikonnutkaan ilmaan vaan vetäytyi takaisin maahan! Kuin langenneen niljakkaat kädet se haroi ensin voitettuna ilmaa ja katosi sen jälkeen arvatenkin juuri samoista rei'istä joista oli noussutkin, tuonne päiväiseen hautaansa turpeen alle...
Stenhammar
 
Viestit: 3
Liittynyt: 01.07.2009, 15:49:38

ViestiKirjoittaja Lenko » 05.07.2009, 20:41:53

Stk:n netticolosseumin käyttäjät ovat laiskanlaisia antamaan palautetta. Kannattaakin käydä lisäksi tutustumassa osoitteessa www.risingshadow.net, jossa on pitkään toiminut, aktiivinen ja varsin asiantunteva kirjoittajayhteisö. Sivustolla on leirinuotio -osio, jossa kirjoittajat antavat ja saavat palautetta kirjoituksista. Palautteen saamiseen auttaa myös oma aktiivisuus toisten tekstien arvioinnissa. Ikähaitari on sivuilla likimain 12-45, joten seuraa on turha ujostella.
Viimeksi muokannut Lenko päivämäärä 08.07.2009, 14:17:37, muokattu yhteensä 1 kerran
Lenko
 
Viestit: 531
Liittynyt: 08.10.2008, 20:49:22
Paikkakunta: Jyväskylä

ViestiKirjoittaja Stenhammar » 06.07.2009, 19:30:41

Dankke, täytyypä tutustua paikkaan. Tässä on oltu niin pitkään verkon parista pois, että tuskin sitä muistaisikaan vaikka tuollakin olisi joskus käynyt. Mutta jatketaan nyt ainakin tätä kyhäelmää vielä tänne kun kerran aloitettiin.

2. LUKU

Pelkoni saivat totisemman luonteen jo tuona retkeäni seuranneen päivän iltana, mutta siihen sekoittui edelleen myös vahva mielenkiinto, jota voisi kutsua sen puoleen noidutuksi, että suohon liittyvät asiat alkoivat tiettyjen seikkojen tultua valoon vetää minua vahvasti puoleensa. Olin niin sanoakseni noidutun tornin lumoissa.

Kuu ja aurinko eivät olleet ehtineet tehdä vielä täyttä kierrosta, kun havaitsin uuden kirjahyllyni teoksissa jotakin omituista. Osa niistä ei nimittäin ollut painettua sanaa, vaan vaikka olivatkin kovissa kansissa, olivat ne täynnä karkeita raapustuksia ja piirroksia, jotka heti haistoin pirttini entisen isännän tekosiksi. Tällaistakin hengen perintöä oli siis jäänyt jälkeen. Kaikkea en toki kerralla saanut tutkittua, jotain kuitenkin, ja saatoin sanoa edeltäjäni olleen hiukan taitavampi piirtäjänä kuin kirjoittajana. Kirjoituksistakin toki teki paikoitellen vaikuttavia niiden aihepiiri, joka vaikutti kulkevan jossain nurinkurin kääntyneen uskonnollisfanaattisen paatoksen ja psykoottisten näkyjen tallentamisen välimaastossa. Sellaista järkiään omistautunutta, joku sanoisi yksisilmäistä, lajia. Tämä ei olisi kuitenkaan yksin riittänyt säilyttämään mielenkiintoani, vaikka edeltäjäni sielunelämä jo sinällään oli perehtymisen arvoista. Asian löivät lukkoon ne seikat, että hänkin oli tuntenut suon ja imeytynyt sen vaikutuspiiriin, ja että hänen merkinnöissään ja kuvituksissaan yhdistyivät perkeleellisellä tavalla ne monet samat, minullekin tutut ainekset, joita suolla näkemissäni harhakuvissa oli ollut.

Hänen hengentuotteidensa perusteella en saanut kuvaa ainakaan hyväntahtoisesta vanhuksesta, jonka ensisijaisiin harrastuksiin kuului karhujen veistäminen, Madonnan kuvien keräileminen ja eläinten täyttäminen. Se kaikki alkoi lukemani jälkeen näyttää kulissilta, jota pidettiin pystyssä hyvänpäiväntuttujen varalta. Sen sijaan noilla sivuilla vastaan käveli suurimmaksi osaksi erakoitunut tai ainakin umpimielinen hullu, jonka sisäinen, kenties hyvin salattukin, maailma kietoutui vahvasti kuoleman ympärille. Jos sanoisin hänen vain uneksineen sienihuuruissa, olisi se vähättelyä itseäni ja niitä voimia kohtaan, jotka eivät olleet taivaan Jumalasta, joita hän tuntui palvelleen ja joiden salaisuuksille hän oli vihkiytynyt. Hän oli nähnyt suolla sen mitä minäkin, tietysti omien silmiensä kautta, mutta myös paljon enemmän ja muodostanut siitä oman synkeän käsityksensä. Ja vaikka toisen kokemuspiiri voi seikkaperäistenkin kuvausten jälkeen jäädä tuntemattomalle vieraaksi, oli lukemassani paikoitellen niin paljon tuttua, että tuona iltana lakkasin hetkeksi epäilemästä näköaistini paikkansapitävyyttä.

Tekikö sen synkkiä varjoja seinille langettanut takkatuli, vaiko metsien kesytön pimeys, joka koputteli mörkönä ikkunaan? Lukiessani seuraavaa, erästä niistä myöhemmistä, kummalliseen oppiinsa täydellisesti hurahtaneen henkilön kuolemaa ennakoivista selostuksista suolle tehdystä retkestä, tunsin ympärilläni pyhimysten- ja enkelinkuvien tuijotuksen. Taisi siinä täytetyn kotkan pääkin kääntyä tapittamaan huoneensa uutta herraa, kenties ihmetellen, että millaiseksi lahovintiksi tämäkin vielä paljastuu.

"Suon maisema syksyllä taitaa olla ainut lohtuni. Sen pimeydessä haeskelin jälleen raunioita, ja tunsin eristäytynyttä vihaa, joka on kyllä maailmanuskonsa menettäneelle kovin ominainen tunne. Rautasaappaitteni kanssa kompuroin. Manala henkäili ja minä palvelin. Teidän hautanne, minun temppelini.

Te olette jo helvetin vanhoja ja hengitte taas suuria murheita, vaikka sanoittekin, ettei ole niin kauan aikaa siitä kun Tekin vielä kävelitte. Suosta, josta minulla ei liene enää paluuta, on tullut se Kirottujen Maa. Sieltä tulen etsimään aina jotakin rehellistä, jotta voisin elää vanhalle nimelleni, joka tulee Vanhimmilta syvistä onkaloista.

Ne autiot pyhätöt, huomasin, on siroteltu pitkin mantuja. Löysin taas yhden, joka oli hautautunut uneen vuosikymmeniksi. Rikkumaton on ollut niiden rauha, kivet kasvavat sammalta ja jäkälää, jotkut pieniä puitakin, ja ainoastaan minä käyn niiden luona enää, Rinkimme viimeisenä, vaikka hyvä olisi jonkun tulla vielä jäljestä.

Vierailin myös Henkimetsien synkissä taloissa, mutta yhtään Vanhimpaa en niistä tavannut. Ovat kai langenneet vielä lisää, lepäävät nyt syvemmissä vesissä. Kelluin halki lukemattomien huoneiden, joista avautui rauhallisia näkymiä yläpuolisille soille. Vaelsin Henkimetsien vaikeapääsyisille alueille ja tapasin punaisen usvan, joka leijui itkien puiden välissä. Hulluudella täytin itseni, ahmin mädän sieluni täyteen Teidän mahtavia unianne, jotka vieraannuttivat minut Sinun maailmastasi jo niin kauan sitten.

Pysy poissa! Sillä talojensa varjoissa ovat Vanhimmat jo uneksineet kuolemasi.

Saniaiset, noita melankolian ruohoja Te kasvatatte. Verenne on vettä parempaa, se virvoittaa ja tekee hyvää kun se valuu alas huuliltani, jotka eivät nokkosenpuremina tahdo kestää enää mitään. Jälleen täytyy minun kumartaa vastaanotettuani nämä lahjanne, jotka vapauttavat minun paljosta siitä, millä maailma on minua ruokkinut.

Yöni muuttui lopussa melankoliseksi. Se oli jo melkein ohi kun sade alkoi langeta. Se valui lehdiltä alas ja päälleni, ja huomasin taas levänneeni paremmin kuin täällä. Mutta halveksuntani tätä piinallista eloa kohtaan vain syvenee. Ylen annan, kun ajattelen Sinua! Sinä olet tehnyt minusta sairaan ja ulkopuolisen! Vanhimpien haaveet elävät nyt minussa Sinun henkesi sijasta, sillä heistä tuli ainoita rehellisiä olentoja, jotka olen koskaan saanut tuntea. Toivon, että kerran saan jäädä tuonne hämärään, sillä kuten sanotte, On Toduuden Paettava Kaikkia Valoja.

Annoin vertani Pyhään Maahanne. Se näytti juovan sen kernaasti ja toivon sen olevan viimeinen kerta ennen lopullista uhria. Manala kutsuu minua lakkaamatta. Jopa kaikissa lauluissa, niissä nykyajan hömppälauluissa, on salaisia viestejä ja Etelä-Suomalaisessakin todistuksia Teidän puolestanne! Olen lisäksi piirtänyt merkkini kiviin ja puihin, ja helvetti! jopa latojen seiniin. Jonkun niistä täytyy merkata hautaani. Hautaani, vaan ei leposijaani.

Kellun metsämaisemassa
Haaveet toistuu todessa
On kuu kuin laulaja"


Tämän ja paljon muuta luettuani tulin mietteliääksi. Ensiksikin pohdin, mitä hän tarkoitti kirjoittaessaan "Sinusta" ja "Teistä". "Sinun" kohdalla kyse taisi olla enemmänkin Jumalasta kuin esimerkiksi kirjoituksiin satunnaisesti perehtyvistä ulkopuolisista. Puhetta Jumalalle, jonka luomakunnan pettämänä kirjoittaja oli selvästi katkeroitunut. Välillä puhuttiin "Teistä" ja "Vanhimmista", ja loppujen lopuksi arvelin noiden nimitysten tarkoittaneen samoja olentoja, sillä kumpienkin kohdalla oli sävy erityisen kunnioittava. Tämä oli kylläkin vähintään skitsofreenista, sillä näistä oli kirjoitettu väliin kuin nämä olisivat olleet kaukana poissa, miltei unohdettuja, ja joitakin lauseita muotoillessaan näytti kirjoittaja taas kuvittelevan näiden olevan läsnä tai ainakin alati kuulolla.

Eräs varoitus tunnuttiin kuitenkin annettaneen suoraan toiselle ihmiselle: "Pysy poissa! Sillä talojensa varjoissa ovat Vanhimmat jo uneksineet kuolemasi." Tämä tuntui miltei henkilökohtaiselta ja sai vereni värähtämään sen valossa, mitä olin suolla ja sen lähiympäristössä itse nähnyt. Myöskin "punainen usva" oli minulle entuudestaan tuttu. Epäselväksi sen sijaan jäi, kuinka suuri oli ollut se joukko, joka näistä salaisuuksista oli aikoinaan tiennyt. Näin vain hämäriä viittauksia Sieniringistä(äskeisessä katkelmassa pelkkä "Rinki"), hyvin harvoja vuosien varrelta, ja menneestä aikamuodosta päätellen se ei enää koko näkyjen paperille tallentamisen aikoihin ollut toiminut aktiivisesti. Se saattoi olla jokin suljettu kultti tai salainen seurakunta, jota ei ollut koskaan ollutkaan muualla kuin kirjoittajan omassa päässä. Joka tapauksessa, kuin peläten toistettu lause: "Totuuden On Paettava Valoa", olisi sopinut sille varmasti iskulauseeksi.

Tuo viimeinen kolmirivinen säe, joka toistui kirjoituksissa tämän tästä ikään kuin se olisi ollut jokin mantra, jota hoetaan ja joka tiiviistää runon kautta jonkin salatun viisauden, jäi minulta varmaankin juuri henkilökohtaisuutensa vuoksi pimentoon sen keskimmäistä riviä lukuunottamatta, joka kuului: "Haaveet toistuu todessa." Arvelin sillä olevan paljonkin tekemistä noiden minullekin tutuksi tulleiden näkyjen kanssa, joita kirjoittaja eittämättä nimitti "Vanhimpien uniksi" ja joista antoi myös minun kannaltani synkeän lupauksen, että niillä saattaisi olla pohjaa käydä toteen tässäkin maailmassa. "Kellun metsämaisemassa" vaikutti lähinnä shamaanin laulamalta kuvaukselta loveen lankeamisesta tai vainajan unesta, viimeisen rivin jäädessä vieläkin hämäremmäksi. Rattaani eivät sen suhteen pyörineet mihinkään suuntaan, paitsi että tulin ajatelleeksi tuota merkkiä, jonka olin suon raunioilla nähnyt.

Suurimman vaikutuksen minuun teki eräs piirros, yksi niistä monista, joita kirjoista löysin. Tämän pirttini entinen haltija oli piirtänyt ja kukaties juuri itsestään. Enimmäkseen se koostui hämärästä ja varjoista, musta kun oli sen hallitseva väri. Vähäinen kuvaan eksynyt valo kuitenkin paljasti yksityiskohtia, joita hätkähdin. Se oli kuva suosta, sen punakaarnaisista männyistä ja mättäistä ja suolla oli kaavukas hahmo kuin mikäkin oppipoika tai sureva munkki, joka oli selin katsojaan päin ja näytti rukoilevan polvistuneena puun juurella. Puun rungossa saatoin erottaa hyvin heikosti hahmoteltuna sen samaisen, kuunsirpin ja kuolettavan aurinkopyörän muodostaman merkin. Tällöin jokin liikahti sisälläni ja valkenikin minulle - mutta nyt olen asian kerennyt jo unohtaa - muistaessani tuon onnettoman miehen sepustuksista värssyn: "Yön rauha auvoisaa, päivän arki raastavaa." Kenties samastuin hetkeksi edeltäjääni. Minullakin oli aikoja, jolloin tapasin kirota uuden päivän nousemista.

Tätä mieltäni kohdannutta äkillistä varjoa suurempi oli kuitenkin se eräs vaaniva hahmo jonka tunnistin kuvasta. En nähnyt sitä täysin selkeästi enkä läheskään täydessä hahmossa, mutta kuitenkin niin hyvin että voin sanoa erottaneeni kahden eteenpäin kurkottavan käden muodot, kahden samankaltaisen, heinähankomaisen ja pikeä valuvan hirviön kouran, jotka tekivät edellisyönä kuvajaiselleni katalasti. Niiden omistaja katsoi samaa maisemaa kuin minäkin ja tulisi tunkeutumaan esiin kaikessa hahmossaan. Sivun kääntöpuolelle näin kirjoitetun taaskin erään värssyn: "Kuristan itseni kääntyen selin, menen vuorelta alas takaperin."

Sarvien ja sorkkien avituksella kaavussa lymyilevä, jotakin taikaa puuhun manaileva skitsofrenia melkein tavoitti minutkin. Tuo mies saattoi vihata itseään niin suunnattomasti, että oli kuvitellut kaiken tappajansa silmin. Ainakin hän näkyi luulotellen tietäneensä kuolemansa laadun ennalta. Te varmasti nauratte sätkyilylleni nyt, mutta muistakaa, että minäkin olin ehtinyt tuolloin olemaan poissa maailman piiristä paremman aikaa, ja mökin yksinäisyydessä olin muuttunut kosolti herkkämielisemmäksi.

Lienee kai turha edes mainita, että kuvan oikeassa laidassa, ikään kuin taustalla kummittelevana peikkona, erottuivat hämärästi jonkin rakennelman jäänteet, jotka olivat hyvin samankaltaiset, elleivät juuri ne samat "tulitikku-tehtaan" rauniot, kuin retkelläni suon kyljessä.

Olisiko tästä tullut tarinaa, ellen olisi päättänyt vierailla suolla uudemman kerran ja hiukan koettaa myös selvitellä, mikä oli vienyt pirtin entisen isännän manan taa? Nämä tuumat kantoivat vanhat silmäni pikkutunneilta aamun sarastukseen ja tällä kertaa oli aikeissani kosolti enemmän synkkiä odotuksia kuin ensimmäisessä suolle tekemässäni retkessä, jolle olin lähtenyt lähinnä ajan tappamisen merkeissä.

En tuhlaa paperia sen enempää ryypiskelyyn kuin pimeisiin yksinpuheluihini tuona lepäämiseen pyhitettynä päivänä, vaan loikkaan suoraan iltaan, jolloin seisoin taas suon rannalla mieli odotuksia täynnä. Enhän ollut kuullut vielä sumun edes puhuvan, kuten huhupuheet lupailivat. Saattoi olla, että kuulisin vain niitä puheita, joita metsän henget, pirut ja muukalaiset pitävät kantojen alla, kivillä ja niiden koloissa, jotka ovat niitä kansantarinoiden rikkaimpia aiheita ja jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat yhtä totisia kuin ne juorut, joilla naisväki viihdyttää toisiaan. Mielessäni iti siis haave jostain enemmästä.

Pian kävi kuitenkin selväksi, että tulisin pettymään. Oli tulossa synkeä ilma ja sumu ei siksi yöksi välttämättä nousisi ollenkaan. Tämän saatoin arvata, vaikka tunsinkin jo sen pirullisen luonnon. Kohta olisi pimeää kuin Annikin huivin alla, sillä pilvet ryöstäisivät taivaalta sen vähäisetkin valot. Saisi avara kuunsilmäkin tyytyä tutkimaan maankamaran sijasta muita avaruuksia. Salamat saattoivat välähtää aika ajoin tekemättä juuri minkäänlaista ääntä (mikä oli kosteassa säässä ja pilvien riippuessa alhaalla jokseenkin tunnelmallinen ilmiö), ja näin minulle avautui aina sekunnin puolikkaaksi kerrallaan ylivalottunut tunnelmakuva siitä, mitä oli kätketty silmieni eteen. Ja kun muutoin oli säkkipimeää, saivat nämä välähdykset jälkeenpäin näkemään kirkkaita jälkivärejä.

Jokin mielenliike ajoi minut kuitenkin suolle. Hukkareissunhan olisin muutoin tehnyt ja tällä tavoin saattaisin osua edes johonkin. Elettiin kuitenkin aikaa, jolloin esimerkiksi suon alla levänneiden ja vesien sattumalta pinnalle nostamien ruumiidenkaan löytäminen ei ollut vielä täysin tavatonta. Vainajien tyyssijana suokin pohjoisissa uskomuksissa tunnetaan, siinä missä jokin varjoinen lehtokin, ja osaksi sen tähden sinne kai johtuvat monet nykyihmisenkin tappo- ja muut kuolonaikeet. Onhan se kätköpaikka jo sinällään, ja mikäs siinä, mieluummin kelluisin minäkin kylmänä jääpuikkona silmäkkeessä kuin muuttuisin maaksi kuopan pohjalla. Paremminhan tuossa säilyisivät kasvonpiirteetkin sitten aikojen päästä tulevien ihastella... Näkyykö missään jätesäkin reunaa?

Näin keveitä ja totuuteen pohjaavia olivat mietteeni kun kuljin, ja ajoittaiset salamanlyönnit olivat edelleen ainut valoni. Niidenkin iskiessä näin ympärilläni enää samaa yksitotista maisemaa, jonne selkeälläkin säällä eksyisi pirun helposti ja hukuttaisi jalkansa ellei noudattelisi polkuja. Olin kuitenkin jo ehtinyt kadottaa suunnantajuni. Lisäksi silmissä välkkyi, enkä kompurointien ja harha-askelten jälkeen saattanut kulkea edes suorassa vaan jäljitin polkua käsilläni. Olo oli kuin neuvottomalla koiralla ja pian kyselin itseltäni, että minkä perässä tässä oikein oltiin. Jumalat kai nauroivat tälle touhulle ylhäältä käsin, mutta minä tunsin kaikesta huolimatta olevani sentään suon mysteerejä lähempänä täällä kuin hämärässä majassani. Sinne kun jäisi istumaan, niin ajatuksetkin hautautuisivat pölyyn.

Hetken luulin näkeväni jotakin puissa, mutta se karkasi minulta heti. Märkä polku vei jonnekin ja salamaniskujen myötä odotin taivaista enkeliä tulevaksi. Polku katosi jonnekin, mutta heti sain sen tilalle muuta tunnusteltavaa. Naureskelin luisten otsien silittämisen kuuluvan toisten hommiin, muoto kun tuntui etäisesti tutulta. Kuitenkin jo seuraavassa hetkessä - välähdyksen paljastaessa minulle tarinani seuraavan näyttämön - mietin tyrmistyneenä minkä alan metsämiehet olivat edeltäni kulkeneet ja olivatko nämä olleet edes siinä mielessä miehiä, että pitivät saappaita jalassa?

Olin saapunut kovemmalle alustalle, pieneen ja täysin puuttomaan, löyhästi ympyrää muistuttavaan saarekkeeseen. Eteeni oli tuotu yhdeksän ihmisen luurangot. Ne olivat kaikki kokonaisia ja ne oli aseteltu rinkiin siten, että niiden jalat olivat vastatusten ja kädet levällään. Näytti siltä, että piirileikki oli vienyt miehiltä hengen. Asetelma ja synkät taustat - kuin pirttini entisen isännän piirroksista! Tällä suolla, joka lepäsi yön alla suojassa rahvaan katseilta, missä vanhankansan jumalat kulkivat siirrellen kiviä ja antaen kuoliniskuja kituville puille, täällä lojuivat nyt tuulten ravistelemina yhdeksät luut kuin jotkin antiikin rauniot. Ja oliko ne aseteltu tänne vain minun kammotuksekseni vai näyttelivätkö ne osaa joissakin menoissa, jotka eivät vielä luurankomiehen siunauksenkaan myötä välttämättä nousseet sinne kaikkein karmeimpien kastiin, mutta jotka alkukantaisuudessaan jäisivät helposti tavan miehiltä selvittämättä. Kalloja oli minun menetelmilläni turha kiristää puhumaan. Tietämykseni vanhoista tavoista oli lentänyt sinne sukupolvien väliseen kuiluun, koska ajat ja elintavat, sen myötä uskomukset ja kokonainen tapa ajatella olivat muuttuneet. Siispä edessäni oli vain tuo pelottava, valkoinen muuri joka erotti minut jostakin, jota kuvittelin menneeksi. Selvää taisi loppujen lopuksi olla vain se, että elleivät lurkit olleet itse paikalle kävelleet, oli jonkun täytynyt toimittaa ne siihen äskettäin ja yksin minua ajatellen. Vai olisivatko nuo voineet maata sijoillaan pitkiäkin aikoja ja vielä huomaamattomina, paikalla, jonka vierestä kohtuullisen tuore polkukin kulki?

- Kuule, Herra, yksinäisen rukous, joka kulkee täällä susien maassa. Tuo minut takaisin Sinun yhteyteesi... Olin alkanut rukouksen, ensimmäisen sitten poikavuosieni. Havahduin tästä, enkä oikein ollut varma kummalleko Herralle sanani suuntasin, sille jonka töissä olin kulkenut vuosia vai sille, johon en lapsenuskoni kuoltua ollut sen koommin juuri luottanut. Vaikka lausuinkin nuo sanat hiljaa ja miltei soperrellen, oli sydämeni teko saanut kuulijan, joka taas oli ei-ehkä-enää-niin-odottamatonta, mutta kuitenkin sitä ei-toivottua lajia. En osannut kuitenkaan pelätä vaan lähinnä tuppasi hävettämään: Jos pitkän ajan jälkeen soitat jollekin vanhalle tutullesi ja kerkeät puhuakin tälle asioista, joista ei jätkäseurassa tule leukojaan auottua, ja sitten paljastuukin, että langan päässä on joku häirikkö, arvaahan sen silloin keljuttavan.

Siinä seisoi edessäni valehtelematta puunkorkuinen mies. Tämä ei kokonsa tai minkään muunkaan ominaisuutensa puolesta muistuttanut tavallista tallaajaa. Metsän mörköjä se oli, hohti ympäristöönsä harmaata valoa ja oli kulkenut vetisenkin maan yli siihen tapaan, ettei sen jalkoja, sen paremmin kuin mitään jälkiäkään, voinut nähdä. Sen mukana tuli outo seurue: Puut, joiden rungoissa kasvoi lukuisia, hyvinkin ihmiskasvoja muistuttavia kääpäkalloja, tulivat ukon jäljessä kuin karja, jota tuo "metsän paimen" ilmeisesti kaitsi ja jotka kurkkivat minua tuon kalliomaisen selän takaa selvät pirun elkeet silmissään.

Heti käväisi mielessäni, että minun oli täytynyt tietämättäni nauttia jotakin huumannuttavaa. Eriskummallisten henkien armoillehan sitä silloin sanotaan joutuvan, jos menee noita väärien sienikirjojen suosittelemia herkkuja maistelemaan. Oloni ei ollut kuitenkaan millään tavoin sekava, eikä kuumeinen tai houreinenkaan. Paremminkin tuntui raikkaalta, kirkasmieliseltä ja puhtaalta, kuin olisin saanut luontoon jonkin erityisen yhteyden. Nyt ei kuitenkaan ollut juhannusyö, enkä saanut selvää tästäkään ihmeestä. Ikää vaikutti ukolla kuitenkin olevan. Kasvoista sai selvää sen verran, että saattoi sanoa niiden olevan lahonnutta puuta ennemmin kuin ihmisen ihoa. Ukon lähes sammaloitunut olemus käski ottamaan tämän iästä selon ennemmin vuosirenkaat laskemalla kuin suoraan utelemalla.

- Metsän Tapsako se on, kyselin. - En sytytellyt yövalkeita ja nyt olisikin vähän helvetin kurja ilma sellaiseen. Keskikesän yökin on mennyt jo, että mene vaan, metsän taatto, matkoihisi.

- Nyt olet erehtynyt miehestä, virkkoi ukko surkuttelevalla äänellä, mutta jokin tutkimaton ilkeys käväisi noissa silmissä, joissa ei tuntunut olevan pohjaa laisinkaan. Hänen takanaan seisova joukko röhähteli. Pian ukko jatkoi:

- Eipä ole minusta metsän jumalaksi, tällaisesta ikälopusta kannosta. Karmeita ryteikköjä olisivat nämä, jos saisin täällä mieleni mukaan viljellä...

- Mikä on siis virkasi, utelin taas. - Kai sinä jollain asialla kuitenkin kuljet?

- Voit sanoa vaikka Sanantuojaksi, sillä se on työ johon minut on pantu ja meillä päin ei tavata ketään ristiä tai muutenkaan nimillä heittää.

Nyt tuli Kalevalan laulujen henki minua lähelle. Mielessä oli kuitenkin suurempia ihmetyksiä kuin yhtäläisyys vanhoihin taruihin, ja olimmehan keskellä sananvaihtoa.

- Varoitusta tulin sinulle tuomaan, jatkoi ukko nyt silminnähden totisempana, - tai kutsua, kuinka sen nyt ottaa. Kumpaako, se riippuu täysin sydämesi liikkeistä...

- No hitaita ollaan ainakin omissa liikkeissämme, pistin minä väliin. - Liekö vanhuuden ja höpsähtäneisyyden tulosta, että vanhustalon väellä on tapana horista ensin vartti asian vierestä ja ihan vain siitä syystä, ettei se aiottu asia niin tähdellinen ollutkaan.

Tästä ukko hieman turhaantui:
- Kärsimätönkin olet! Jos koskaan pääset tähän ikään, huomaat etteivät sanat aina tule kuten vaaditaan. Sitä pitää hiukan lämmitellä käyttämätöntä kieltään ensin. Kielennekin on varsin vieras ja oloihin nähden, pahus vieköön! varsin köyhäsanainen ja kankea lausuttava. Täällä se on joitakin loitsunlukuja pois laskien jo täysin kelvottomana unohdettu...

- Mutta mitäpä tässä enää joutavia, valpastui ukko. - Ota tämä miten tahdot: Kaikki kuoleman merkit sinä olet nähnyt ja edelläkulkijasi, joka houkkana heitä luuli palvelleensa ja muka jotenkin hyödyksi olleensa, on mennyt edeltäsi sinne, mitä te sanotte Tuonelaksi. Silti sinä koputtelet vieraisiin oviin kuin olisit tuttukin tulija, emmekä toki kiellä, etteikö se olisi järkiään uteliaalle rodullenne ominaista. Täällä päin ei etsiväntyö kuitenkaan ole toivottu asia. Monet sellaiset jäljittäjät ovat jäljiltä lopullisesti eksyneet...

Kun tämä jättiläinen heittäytyi edessäni näin karkeaksi, arvelin sen olevan pyrkimysteni - jos niitä yleensäkään vielä oli - kannalta huonompi merkki. Varoitukset eivät saaneet minua vielä lopullisesti kavahtamaan, vaan ikään kuin asian sivuuttaakseni utelin:
- Minkä vuoksi nämä luut on tähän tuotu? Kai niillä on minunkin kannaltani jokin merkitys, ovathan ne sentään väkeni edustajien jäänteitä.

- Mietipäs tätä! hyökkäsi ukko ja hirnui. - Tuohon sopii mainiosti eräs miehen henkari seisomaan! Olisi se kaunis karuselli ja sinulle siinä paikka keskitolppana! Siinä makaa sovussa yhdeksän uteliasta hiirtä... Että parempi vain kun menet oman väkesi pariin ja annat asioiden luistaa niin kuin ne parhaiten täällä ovat luistaneet!

Vaikka nämä sanat olivatkin jyrkän puoleisia, niin vielä minäkin yritin.
- Täällä on jollain yhdeksän miestä tunnollaan! Saattavat vielä surijat kaipailla löytymättömiä...

- Ei kerran unohdettua kukaan kaipaa! totesi ukko ykskantaan, heilautti kouraansa ja lisäsi vielä viimeisen varoituksen kuin silkasta tottumuksesta:
- Kun haavoitettu lintu huutaa maakuopassa, niin tiedä, että silloin on noutajasi lähellä! Se on se viimeinen merkki ja tahtoo sanoa: "Ei tästä enää edemmäs."

Sen paremmat eivät ukon hyvästit olleet. Se kääntyi lähteäkseen, raskaasti kuin vuori, ja tällöin huomioni kiinnittyi sen valtavaan selkäpuoleen. Näin nimittäin kaatuneen puun juuriston, siis lähinnä mullan sekä maanpäällisten ja -alisten juurien muodostaman kruunun. Mikä ikikuusi se oli muina päivinään? Se vei oudon väkensä muassaan, väen joka ei ollut koko dialogimme aikana mitään hiiskunut, mutta joilla mulkoilustaan päätellen olisi kyllä ollut jonkinasteinen puhevalta, mikäli paikka olisi sitä vaatinut.

Minut oli jätetty sateisen suon ja luurankojen äärelle ihmettelemään. Käteni eivät niinkään vapisseet pelosta kuin kylmyydestä. Tavallaan tuo ukon asia oli saanut minusta ymmärtäjän: Vihasinhan itsekin noita dekkareita ja muita paskantonkijoita. Muutoin kovin kalevalaiset kuvat vilistivät päässäni, vaikka kaukana laulunmailta oltiinkin. Lisäksi vieraani olivat sulautuneet kovin oudosti maisemaan, sillä väitän, etteivät ne koskaan päässeet karkuun katseeltani vaan kulkivat aina kauemmas kunnes jähmettyivät paikoilleen juuri sellaiseksi metsäksi, jollaisena olin metsän aiempina elämäni päivinä tuntenut.
Stenhammar
 
Viestit: 3
Liittynyt: 01.07.2009, 15:49:38

ViestiKirjoittaja Stenhammar » 28.07.2009, 14:25:58

3. LUKU

Seuraavana iltana valvoskelin jälleen mökissä. Pimeydestä oli minulle seuraksi jopa siinä määrin, että se tuntui muuttuneen lihaksi kaikkialla siellä, minne en sattunut katsomaan. Tumma käsi tuli ulos tummasta kaavun lahkeesta ja laskeutui olkapäälleni. Supina sai minut oudon mielenliikutuksen valtaan.

Kasvoni olivat rauhalliset - kuten oli tuo oma hämärä soppenikin. Jos kuitenkin katsoi pinnan alle, huomasi mieleni tehneen ylitöitä vaatimatta siitä edes palkkana käypää lepoa, sillä niin ahkerasti olin antautunut asioiden, kenties niitä voisi kutsua jopa voimiksi, vietäväksi. Näin tapahtuu aina kun joku nimetön kiihkoilija saa vallan yksinäisen pääkopassa. Mietteet saavat oman korkean, mutta kovin suppean kiertoradan, alkavat kulkea tiettyjä latuja ja lopulta kiertyä kerälle kuin noidan taikoma kehä. Näin minulla on tapana asiat ilmaista. Selvemmin sanottuna ajatukset synnyttävät uusia ajatuksia ja siunatusti ne liittyvät juuri niihin asioihin, joiden parissa mieli ahertaa. Saattaa syntyä jopa oivalluksia.

En voi olla käsittelemättä tässä myöskin erästä mieleni ulkopuolista seikkaa, siis lähinnä tätä mökkiä, johon olin tuolloisena elinpiirinäni jo vahvasti ehtinyt kiintyä. Tuo mökki kaikkine kalusteineen ja esineineen oli jo peukalon noston arvoinen asia itsessään, mutta vielä se ei olisi yksinään riittänyt. Se on kai jopa naurettavakin ajatus ja karikatyyri, että kun on ikänsä kiertänyt ja nähnyt mukamas tarpeekseen ihmisten alhaista ja salakavalaa käytöstä (ja vaikka itse olisi toiminut samoin ja vieläpä ajoittain nauttinutkin siitä), sitä tahtoo hakeutua piiloon, vetäytyä vapaaehtoisesti maailmasta elämään ja suremaan asiain tilaa itsekseen. Siinä suhteessa voi tällainen vanha juoppokin olla vanhauskoisen kaltainen, siinä maailmanvihassaan. Ja sellaisena kai moni erakko salaa tahtoo ihmisten häntä pitävän: Ei seinähulluna, hyljeksittynä höperönä, vaan salaperäisenä miehenä, joka on nähnyt paljon...

Tämä yksin oleminen oli ollut haaveeni, ja nyt se oli käynyt toteen. Täällä saisi epäuskoni ihmisten rinnakkaiselon välttämättömyyttä kohtaan rauhassa kasvaa, mikäli oli kasvaakseen. Itse asiassa kaikki sellaiset ajatukseni olivat nyt otollisessa maaperässä. Elintilaa vaadin, en valloituksia tehden vaan menemällä sinne, missä kukaan muu ei ollut. Matkalaisiin, kylänakkoihin ja -ukkoihin sekä muihin ohikulkijoihin suhtautuisin penseästi, tähtäisin heitä salavihaisella katseella ja toivottaisin heidät hiiteen luotani. Sellaista olisi oleva elämäni tästä eteenpäin, tuollaista ikääntyvän räähkän yksinäistä arkea, ja se sai minut hymyilemään häijysti. Erakon titteli kalskahti hyvältä.

Kuitenkin tuo rauhallinen kuvajaiseni jonka olin maalannut, ja jonka pääni oli muovaillut lähes irvikuvamaiseksi ihanteeksi, se tulisi äskeisten tapahtumien painosta vääjäämättä särkymään. Tiesin - tai luulin tietäväni - pirttini entisen isännän kuolleen suolla, en tietenkään tarkalleen millä tavalla, mutta saamistani vihjeistä kykenin päättelemään, että hän tuskin oli kohdannut loppuaan millään luonnollisella tavalla. Terve järki käski uskomaan, että ukko oli muuttunut luurangoksi oman sapelinsa iskusta kuin Neukkujen valta aikoinaan, mutta mikäli näin ei ollut, olivat kyseessä pimeät voimat, joista minäkin olin saanut jo kylliksi todistuksia jotta saatoin olettaa käveleväni nyt edeltäjäni jäljessä pitkin samaa lankkua. Tämä siis siinä tapauksessa, ellen heittäisi asioita sikseen ja perääntyisi. Mutta niinhän ei tyhmä ihmislapsi koskaan tekisi, ei tajuaisi omaa parastaan. Ei ennen kuin tyrannin miekka olisi kaulalla.

Iltani tunnelma tiheni ja syveni. Täytetyt luihusilmäiset elukat tahtoivat sanoa päästäni tulevan hienon palkinnon jonkun suuremman metsästäjän seinälle. Hymähtelin tälle ja tunnustelin, vieläkö aivoni olivat kopassaan. Paksu hämähäkki käveli lattian poikki. Sekin tuntui kuoleman etovalta vakoojalta. Kuuta, vanhaa sarvileukaa en ikkunoista nähnyt, mutta sekin kyllä katsoi korkealta tähän pesääni. Ja vaikka tuon lihavan kuusijalkaisen näkeminen oli herättänyt minussa jotakin alkukantaista, en silti liiskannut ystävääni, sillä ajattelin sen mahdollista kulkeutumista tänne minun kattoni alle. Ehkäpä se oli noussut ihmettelemään avarampia ympyröitä noista pimeistä maankuoren alaisista sokkeloista, maailmoista joilla ei ole nimeä. Mutta se hämähäkistä.

Tämä pikkutunneille jatkunut istuskelu ja pakonomaiset mietteet tekivät oloni perin epätodelliseksi. Kenties kahvilla oli osuutensa asiassa, kuten myöskin liialla valvomisella. Olin keskittynyt kovasti tuijottelemaan sisäänpäin jättäen ympäristöni kokonaan pois huomioista - mukaan lukematta niitä asioita, jotka tässä äsken mainitsin - ja niinpä tuntuivat aistini jo kovin turtuneilta. Olihan pitkään ollut vain hämärä kammari ja minä.

Menin ulos istumaan. Katselin puutarhaani verannan penkiltä. Tämän kauemmaksi en nähnyt, sillä usva oli tullut metsästä ulos ja piirittänyt tupani. Sitä ei voinut kuvailla kuristavaksi, sen olemus oli perin rauhoittava, eikä juuri millään tavalla aavemainen. Kasteisen metsän sumulta se näytti, eikä tuntunut uhkaavan rauhaani, vaikka paremmin olisin tehnyt jos olisin kiirehtinyt tukkimaan mökkini luukut ja räppänät. Vanhojen valtojen kädet olivat kurkullani ja usvalla taisi olla näin jälkeenpäin katsottuna ilmeisen kavala luonne.

Äskeistä ilmiötä ihmetellessäni alkoi lähimetsästä kantautua kammottavaa ääntä. Jotain elikkoa siellä tieten tahtoen rääkättiin, tai sitten se oli juuttunut rautoihin ja pyrki niistä nyt vimmalla irti. Huudot tulivat jaksottaisina ja vaimenivat välillä väsyneeksi valitukseksi. Piinatusta ruumiista lähti kuitenkin jälleen uusi riipova parku ja se taas toimi osuvana taustahälynä näkemälleni harmaudelle, joka muuttui edessäni kosolti salaperäisemmäksi. Muistin tietenkin Sanantuojaksi itseään nimittäneeltä vanhukselta (jolle Naavajäärä olisi ollut osuva nimi) kuulemani varoituksen maakuopassa huutavasta linnusta, ja se sai minut peräytymään sisälle, vaikka otuksen jättäminen tuskiinsa vielä riipaisikin. Olinkohan tullut viettäneeksi liikaa aikaa kielletyllä tontilla? Mikäli väärillä alttareilla saattoi vierailla ajatuksissaankin, oli tämä peli kovin epäreilua. Tämä väki, jota tuskin oli laskettu kuuluvaksi taivaallisen armon piiriin, tämä väki saisi minun puolestani olla torneissaan kunhan eivät lähtisi kaatamaan omaani...

Hieman raukeana menin tupaan ja asettauduin sängylle. Kuulostelin siinä aikani, kunnes saatoin olettaa jo sen verran, että tuo äsken rääkynyt otus oli saanut autuuden tuskistaan. Mitään ei siis enää kantautunut ulkoa ja sydämeni sai sentään hataran leporauhan. Hiukan tuosta hetkestä eteenpäin luulen itsekin tavoittaneeni untenmaan. Mietteeni koskivat variksen raatoa, jonka siivet olivat miltei sulattomat. Sen silmämunat roikkuivat ulkona kuopista, nokka oli katkennut ja puoli kalloa paistoi näkösällä. Irvokas raato. Toisaalta ajattelin myöskin usvaa, joka oli noussut metsästä kuin varkain ja ympäröi horrospilven lailla mökkiäni. Sen hötteessä maittaisi unennäkö.

- Vuoroin vieraissa! kuului keinustuolista sivultani. Olin kai alkanut heräillä ja jokin uni oli jäänyt päälle. Mutta taas joku muodosti selviä sanoja, tällä kertaa pöydän ääressä:

- Ajateltiin tulla päiväkahveille, vaikka seuranpitäjiä et liene lehdissä hakenutkaan.

Availin silmiäni, mutta ne pyrkivät nopeasti takaisin säppiin, sillä ne eivät vielä tahtoneet kestää minkäänlaista valoa. Valo oli päiväistä ja se tuli pelkästään ikkunoista, sillä takassa pitämäni tuli oli kaiketi sammunut omia aikojaan.

Hetkessä havaitsin katsovani maailmaa huumaantuneen silmien läpi. Ilmassa leijui unenomainen höyry ja nurkan jalkalamppu heilui kuin kukkanen tuulessa, luuli kai varjostinta terälehdikseen. Koko huone tuntui kaatuvan.

- Annetaanko täällä vieraiden juoda tyhjistä kupeista? kyseli pöydässä istuva olento. Näin, ettei keinustuoli suinkaan keinunut itsekseen. Myöskään kahvikuppi ei noussut ilmaan omia aikojaan. Näillä teoilla oli toimittajansa ja ulkomuoto heillä oli hirmuinen.

He olivat kaiketi joskus eläneitä, mutta vielä varmemmin täältä joskus poistuneita miehiä, kuin suoraan huumaannuttaviin aineisiin seonneen pahoista unista. Nähdäkseni - ja sanon tämän enemmän arvaillen kuin tietäen - joidenkin arvaamattomien vedenpohjan kasvien oli onnistunut ottaa kontolleen heidän elintoimintonsa jopa siinä määrin, että ruumiinhaltijat itse olivat saaneet näiltä kokonaan uuden ja varmasti kaikkia käsityksiä rienaavan elämän. Suurin kysymykseni olikin, että kuinka suurilta osin oli ihmissielu koettu tarpeelliseksi säilyttää tätä uutta elämää mietittäessä? Oliko tämä vielä kehonsa herra vaiko pelkästään renki, jonka vastuutehtäviin kuuluivat kaikki paskahommat? Kenties se oli nykyjänsä loiseläjä tai salamatkustaja tai peräti vanki vieraiden kauhujen kirjastoissa. Tai kenties sen oli tukahduttanut kokonaan tuo ruma ja minulle tyystin vieras levämäinen kasvi, joka köynnöstyi muuten täysin harmaan ja vesissä maanneen ruumiin peitoksi ja kauhukuvissani ohjaili sitä nyt tahtonsa mukaan, joka ei ollut sen enempää eläimellinen kuin inhimillinenkään, vaan - saatana! - sanalla sanoen leväperäinen. Lopun ikääni saisin miettiä mitkä ovat kasvin aikeet sen vallattessa ihmisen kuoren ja alkaessa pitää siinä tultaan.

Näiden levämiesten silmissä oli jokin täysin aatteeton ja pyörteilevä syvyys, sellainen, jonka väritys oli kuin spektrissä, vaihteleva kaiken aikaa. Viisaus niissä oli peruja Tuonelta tai arvatenkin jostain vielä kauempaa. Kuin pieniä hornankaivoja! Ehkä niiden tehtävä oli niellä sieluja ja siksi vältinkin katsomasta niihin suoraan.

Ne hengittivät tuota samaista, outoja näkyjä tuottavaa usvaa, joka oli tehnyt näkemäni suonkin erityiseksi. Sellainen pilvi oli paraikaa muodostumassa pirttini kattoon. Mikäli näyt kuvastelivat tekijöidensä ajatuksia, vaivasi vieraitani sillä hetkellä jonkinlainen koti-ikävä. Se oli kaipausta, jota vanha hirviö tuntee katsellessaan kaukaisiin avaruuksiin, kenties juuri sinne alkukotiinsa. Jos näin oli, oli se se sama tai ainakin hyvin samankaltainen autio kivikaupunki, joka kattooni nyt piirtyi, sellainen jollaisia näin ensimmäistä kertaa suon höyryissä.

Pelkoni näitä olioita kohtaan, jota äskeisessä koitin kuvata, tuli minulle kuitenkin vasta jäljestä käsin tajutessani vieraitteni olotilan ilmeisen luonnottomuuden ja heidän kavalat aikeensa. Keskustellessamme ne käyttäytyivät minua kohtaan kovinkin tuttavallisesti, etten sanoisi jopa leppoisasti, puhuivat kieltä jota tyhmempikin mies ymmärtää ja vastailivat kysymyksiini tavalla, joka ainakin sillä hetkellä tyydytti tiedonjanoni. Olisihan minun pitänyt arvata näiden taitavien "puolijumalten" pelaavan ainoastaan aikaa poloisen pääni menoksi. En kuitenkaan arvannut tilani vakavuutta, sillä olin sanalla sanoen kovissa höyryissä.

Katossa kummitellut kivikaupunki katosi ja "ystäväni" hönkivät sinne suistaan ja sieraimistaan toisenlaisen, fantastisen kuvitelman. Väittäisin nähneeni muotokuvan eräänlaisesta rapujumalasta tai rapumiehestä. Käsinä sakset, määrätön määrä pieniä jalkoja allaan ja meritähden muotoinen kruunu päässä. Miestä siinä oli nähdäkseni ainoastaan kasvojen tutulta kalskahtaneet muodot, muuten ilmestys oli kauttaaltaan nilviäinen tai mikä lie... Se istui veden nuoleman rantakiven päällä tyrskyjen ja alamaistensa, merenelävien ympäröimänä.

Sain tästä aiheen udella:

- No mikäs kuvatus se tuo on?

- Sano sitä vaikka Ahdiksi, sanoi pöydässä istuva. - Eiköhän se tieto vältä kadunmiehelle.

- Enpä olisi arvannut Ahtia tuommoiseksi, päivittelin. - Eikös se ole enemmänkin semmoinen aaltojen urho, jolla on pitkä pyrstö. Ja missä on sen kolmikärki?

- Se taitaa olla vatsan alla piilossa, sutkautti kiikkustuolissa istuva ja naurahti huvittuneena omalle jutulleen. - Mutta kussa viipyy kahvi?

- Kun omine apuinenne sisäänkin tulitte, teitä tuskin tarvinnee passata. Pannu tulelle vaan, tehkää niin hyvin.

Vastaus sai pöydässä istuvan puolen vieraskansaa purnaamaan:

- Vääristä porteista kävelit itsekin, mutta heti heittäydyt krantuksi kun joku tekee vastavisiitin.

- Kuinkas minä olisin voinut tietää, että te kuolleet hipit polttelette siellä tuonenkukkaa? Harmiton turistihan minä olen, ja kellekään en siitä hiisku. Ja suo, se on maana vielä kovin yleistä.

Tämä asia oli tältä erää puitu. Muodollisuuksia seurasi vielä, mutta niihin sain ujutettua kysymykseni.

- Eiköhän tehdä sinunkaupat samoin tein! Minun nimenihän jo tiedetäänkin, että siinä mielessä olisi teillä esittäytymisen paikka.

Häikäilemätön urkintani pani levämiehet hetkeksi miettimään, mutta mietintää seurasi kuitenkin vastaus. Mitäs siitä, jos kohta luonnollisen poistuman kautta tavallisen sanattomaksi käyvälle miehelle jotain kertookin. Näin luulen heidän kavalissa aivoissaan asiaa punninneen. Niinpä keinustuolissa istuva alkoi paasata:

- Moneksi on meitä sanottu. Joillekin ollaan oltu Vanhimmaisia tai pelkkiä vainajia, mutta toisin kuin me ei vainaja enää muista aikaisempaa elämäänsä, ja jos muistaisi, ei siitä mitään piittaisi. Siksi toiset ovat meidän tapamme. Joku on keksinyt haukkua Vanhaksi Kiduskansaksi, joku arkisemmin Jokiväeksi, se joku kun on tullut löytäneeksi epäilyttävän eloisan oloisen ruumiin kellumasta jokivarresta kuin uittotukin. Mutta tämä Kiduskansa, se on enemmän kalojen kaltaista, molkosilmäistä väkeä, joka nuokkuu tyhjissä kalastajatorpissa ja odottaa, josko sinne eksyisi joku epäonninen verkonkokija. Niillä ne on vasta pirun suomuiset kädet!

- Kuilunväki taitaa olla osuvin nimitys, joka teidän suistanne on kuultu. Meitä eivät sido kuolonkahleet sen enempää kuin elämänkään, vaan me taaplaamme jossakin niiden välissä. Se on vapauttava tunne, kun kuolevaisuus ei merkkaa mitään eikä kahlitse ajattelua. Mutta sano sinä meitä vaikka levämiehiksi tai vaikka Erkiksi ja Einariksi, ihan mikä vain suuhun tarttuu.

Tässä vaiheessa täytetty pöllönrotjake iski minulle silmää. Oloni kävi pyörryttäväksi, tavarat tuntuivat välillä erkanevan ja välillä taas hyökkäävän suoraan päälle. Tuntui kuin olisin vetänyt aimoannoksen jotakin päihdyttävää, enkä vielä tiennyt koituisiko siitä myöhemmin harmia osakseni. Pieni huoli siis teki särön muuten varsin hilpeään olotilaan. Se oli esileikkiä kuoleman kanssa, ja kuolema on siitä petollinen naaras, että se tappaa sulhonsa jo parittelun aikana.

Mielessäni todentui visio. Se realisoitui kuin mustassa teräksessä ikään, ja näihin päiviin asti se ei ole kokonaan minua jättänyt. Silloin se tuntui vain hilpeältä humalaisen päähänpistolta, kuvitelmalta jonka naurettavuuden tulisin tunnustamaan itselleni jälkeenpäin ollessani jälleen selväpäinen. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisin näin karkean runollisesti sanottuna saattanut haparoivan iskun suoraan painajaisen ytimeen.

Ensiksi kuvittelin sydämen, joka löi niin harvaan, että tuskin taitavinkaan penkoja olisi saanut sitä esille kuoleman merkit omaavasta ihmisen ruhosta, käytti tämä sitten mitä mittareita hyvänsä. Silti sen lyönti oli vakaa ja tarkka kuin kellon, ja se sykki syvällä vettenpohjassa, iänikuisessa transsitilassa niin, että tuskin kalatkaan kuulivat sen matelevaa taontaa.

Sitten piirtyi eteeni kasvot maailman kaikista vesistä, niin suurista kuin pienistäkin, joista muodostui laaja verkosto. Muistin kuulleeni, miten jotkin vedenelävät kykenivät viestimään toistensa kanssa miltei telepaattisin keinoin. Tuli aavistus eräänlaisesta kollektiivisesta tajunnasta, suurista keskusaivoista, jotka muistuttivat siinä määrin muurahaiskekoa, että jokainen kuhnuri saattoi kantaa siihen kortensa yhteisen edun nimissä. Tämä oli sellainen kauhukuva, jonka en toivoisi ihmisväen keskuudessa todentuvan. Ne olisivat yhdet helvetin suuret ja typerät aivot!

Näissä aatoksissa kirkastuivat nyt mielestäni tapaamieni levämiesten elin-ja viestintätavat. Ne siis elivät ja vanhenivat pirun hitaasti, jos nyt elivät ja vanhenivat ollenkaan. Nahkansakin ne saattoivat luoda tämän tästä levämäisen vaateparren kasvaessa niiden päälle uudestaan. Lisäksi ne omaksuivat toisiltaan ajatuksia tavalla, joka ei ole ihmisjärjelle mahdollista.

Sitten alkoivat tietyt rivit kaikua päässäni:

"Kellun metsämaisemassa
Haaveet toistuu todessa
On kuu kuin laulaja"


Ensimmäinen rivi oli todellakin pitkäkestoisen transsin kuvaus, niin pitkäkestoisen, että vesistäkin kasvoi uusia kuusia ja maata ennen kuin transsi tulisi päätökseensä. Toinen rivi kertoi sen, että vaikka nämä olennot eivät eläneetkään tämän maailman perinteisten lakien mukaan, kykenivät ne silti vaikuttamaan sen kulkuun ajatuksillaan ainakin siinä tapauksessa, että nämä aatteet syötettäisiin joillekin heikkotahtoisille ja palvelualttiille ihmiselle, joka alkaisi toimia niiden hyväksi kaikella tarmollaan. Ja kuu, se oli heidän keskusradionsa, ja tässä vaiheessa minuun syöpyi kalpeita aatoksia merenpintaan kuvastuvasta kuisen ukon hahmosta, joka lauloi: "Näiden vesien kautta pääsen luoksesi..."

Ja sitten se Sienirinki. Se nimi oli tietenkin vainonnut minua siitä lähtien kun olin nähnyt sen pirttini entisen isännän papereissa mainittavan, ei nyt tuhannesti, mutta kuitenkin. Saattoipa olla, ettei se suinkaan ollut koostunut pelkästään edeltäjäni mielikuvitus- tovereista. Olin maininnut vuotuisessa sananvaihdossamme hipit ikään kuin ohimennen, mutta siitä oli julma aatokseni saanut hiivaa. Sillä kenties Sienirinki oli todellakin nyttemmin maan alle painuneiden kukkaismiesten tai sunnuntai- shamaanien salaseura, jotka tutkivat ja altistuivat näin kauniisti sanottuna "luontaistuotteille" ja niin korkein päämäärin, että kykenivät lopulta pysäyttämään elämänpyörän omalta kohdaltaan, välttämään samsaran ja saavuttamaan nirvanan suon kylmässä haudassa.

Nämä Sieniringin muut edusmiehet olivat menneet manalle, tai sinne jonnekin elon- ja mananmaan väliseen kuiluun, ja jättäneet edeltäjäni rannalle ruikuttamaan kuitenkin uskotellen, että palkinto seuraa. Ja siinä tapauksessa saattoi kaksi näistä Sieniringin edustajista istua tuolla hetkellä vieressäni!

Tämän räikeän luulottelun olen kuitenkin sittemmin sysännyt suurilta osin syrjään. Paljon muitakin mutkia on täytynyt elon ketjussa tapahtua ennen kuin päästään siihen pisteeseen, että kaksi tuonenhippiä istuu vieressäni vetäen päättymättömiä henkosia.

Nyt tultiin kuitenkin siihen, että mitä tuo erikoinen veljespari minun luonani teki? Eivät he tahtoneet minua rengikseen, sillä siihen hommaan olisin ollut aivan liian omapäinen ja sen myötä henkilö, johon on vaikea voida luottaa. Ainoana korttina jäljelle jäikin murha. Ne tahtoivat minut pois päiviltä, ensin huumata ja sitten vaientaa. Ja mikä helppo raato olisinkaan niille tässä katalassa tilassani, heh-heh! Tälle hykertelin, vaikkei asiassa minun kantiltani mitään huvittavaa ollutkaan.

- Maistuukos pojille sienet jos raakoina tarjotaan? kysyin pökerryksissäni ja yritin nousta sängyltä vieraitani taputtelemaan.

- Jaa kuinka? kysyi pöydässä istuva vaikuttaen hyväntahtoisen hölmistyneeltä.

- Nimenne ovat Hönö-Erkki ja Hölö-Einari, nuo Isosuon vähäpäiset veljekset! Hölö istuu siinä vaarinjakkaralla!

Räkätin heille aikani ja jatkoin sitten tavoitellen vakavuutta, joka on toisinaan ominaista humalaiselle:

- Minä tykkään viinasta. Teille taitaa tuo yrttipuoli olla tutumpi... Mutta on teillä siinä helvetinmoinen lemmikki!

Ällistys oli jälleen kasvoillani, sillä kattoon ilmaantui uusia näkymiä, joiden keskiössä oleva otus olisi ansainnut kokonaan oman tarinansa. Se oli jättiläiskalmari, Kraken, suurtursas tai mikä lie, siis jättimäinen mustekala, ja jumalavita etten sortuisi tuon ylivoimaisen haasteen edessä yrittäessäni tehdä oikeutta näkemälleni...

Tursaan kirjavat vaiheet kertomuksen päähahmona alkoivat nähdäkseni jääkauden jälkimainingeista, jolloin se alkoi nousta lähemmäs pintavesiä silloisesta elinpiiristään, noista pohjoisen pallonpuoliskon merten mustista syvännekuopista. Se oli tarumaisen suuri merihirviö ja kuvatuksena muinaista, harvinaisen kammottavan näköistä ja pitkäikäistä lajia - siis toisin sanoen otus, joka kuului pikemminkin hirmuliskojen kuin ihmisten aikaan. Ja heti oli tietysti selvää, ettei noiden kahden hurjan, sen toisen joka hallitsi maata ja tämän jonka valtakuntaa meret olivat, kohtaaminen sujuisi rauhanomaisesti, eikä liion suotuisasti tuon ensiksi mainitun kannalta.

Pian alkoi kalmari lunastaa mainettaan ihmisten painajaisena ja laivannielijänä, sillä sen yleinen tapa oli lymytä itsensä piiloon suurten saarien alle ja kytätä siellä yksinäisiä ja pahaa-aavistamattomia lotjia. Olihan lähes elinkelvottoman ja helvetin hyisen merenpohjan ruokavalio ollut koko sen vuosituhantisten elonpäivien ajan sille aivan liian köyhä ja yksipuolinen. Kuka helvetti sitä ikänsä kiviä nuolee! Siksi iloinen se oli äkätessään laivan ensimmäistä kertaa. Siinä olisi monenlaista sulateltavaa samassa purkissa.

Se tapasi niellä saaliinsa yhtenä suupalana, sillä näistä ihmisen aikaansaannoksista ei ollut sille koossa minkäänlaista vastusta. Tuskin olisi ollut kokonaisesta laivueestakaan. Näin sai moni onneton merenkävijä viimeisen kehtonsa laajassa, alati kurnivassa vatsassa, usein vieläpä suunnattoman lonkeroisen kauhun ja päälle oksennetun lamaannuttavan mustesuihkun saattamana. Ja sitten alkoi se sulattelu!

Ulkomuodostaan kerrotaan, että oli sillä toistakymmentä erinomaisen tarttumapinnan omaavaa lonkeroa, tarpeeksi pitkiä kiertymään paksumahaisenkin laivan ympäri, nostamaan sen kolmattakymmentä metriä aaltojen yläpuolelle ja sen jälkeen pudottamaan kiinni saamansa suoraan epämääräisen näköiseen, ammottavaan kitaansa, jossa oli hampaita laskematon määrä, joista jokainen osoitti vakaasti eri ilmansuuntaan. Silmänsä olivat näkijäin kertoman mukaan kuin suuria lautasia, joihin joku oli mennyt lyömään pyöreän klimpin mämmiä ja ne naulautuivat kohteisiinsa kuolettavasti tuijottaen. Suurten silmiensä vuoksi sillä oli kyky panna merkille kaikki mitättömimmätkin yksityiskohdat, ja tämän tarkkanäköisyytensä takia sortui se toisinaan naposteluun. Huomatessaan purtiloiden kansilla pieniä, vipeltäviä hahmoja, tuli sille halu maistaa ensiksi miltä nämä maistuivat, laivan koostumuksen vuoksi kun mitkään makunystyrät eivät kykene kaikkia sen sisältämiä makuja ilman erottelua yksilöimään. Siksi saattoi se kuluttaa pitkiäkin aikoja kallistellen purtiloita otollisiin suuntiin.

Ja aterian päätteeksi muisti se aina pyyhkiä kuontalonsa.

Harvoin tätä liikennöityjä vesiä täsmäiskuillaan terrorisoinutta muinaismuistoa kuitenkaan nähtiin tarpeeksi varhain, jotta oltaisiin voitu paeta ja jäädä kertomaan sen kammottavista ominaisuuksista. Yleisimmät aikalaisten kertomukset viittaavatkin lähes yksinomaan valtavaan, aavemaiseen massaan, joka vyöryi aaltojen alla kuin musta vedenalainen varjo. Hiljainen kauhu olikin eräs sille annetuista nimistä, sillä piinaavalla äänettömyydellä se kuulemma tapasi kuristaa ja niellä saaliinsa. Kertomuksissa on tosin joitakin poikkeavuuksia, sillä tämän merten muuten niin hiljaisen suursyömärin lähestymisen merkkinä on mainittu vatsan tauoton kurniminen, jota joissain yhteyksissä kuvailtiin helvetin kaivon kiehunnaksi, joissain taas maailmanlopun torven törähtelyksi. Jälkimmäisin sanoin kuvasi kuulemaansa muunmuassa eräs kalpea ja vakavanaamainen merikarhu, joka omien sanojensa mukaan oli kuullut jotain niin kauheaa, ettei saattanut enää koskaan elää pelosta vapaata ja iloista elämää. Hän olisi hermoheikko, vapiseva vanhus kuolemaansa saakka...

Myöskin myyttisten taistojen kävijänä tursas mainittiin. Jättiläismerikäärme haastajanaan se kävi tuimia kamppailuja, joista syntyneet hirmuaallot nielivät kuiluunsa monia rannikkojen kyliä. Norjan vuonojen varjoista se tapasi vuoreksi itsensä naamioineen jättiläisturskan, jonka kovana kohtalona oli verisen voimainkoitoksen päätyttyä joutua tursaan vatsaan pahanmakuiseksi ateriaksi, joka nieltiin lähinnä velvollisuuden tunnosta, turska kun on tunnetusti sanomattoman pahaa. Myöskään eteläisten merten saarien kokoisiksi paisuneet kilpikonnat eivät olleet kalmarillemme vieraita ilmestyksiä.

Mutta kuten arvata saattaa, oli tursaan kohtalo lopulta päätyä kummittelemaan lähinnä vanhoissa kartoissa muiden merten mielikuvituksellisten kummajaisten seurassa ja kalajuttujen kohteeksi, joita viinasiepot merikarhut hurjasti paisutellen(?) kertoivat. Sillä lähestyttäessä meidän vuosisataamme muuttuivat laivat puisista pursista rautaisiksi ja näitä ei tursaan herkäksi käynyt ruuansulatusjärjestelmä enää ilman karmeita vatsanväänteitä kyennyt käsittelemään. Sen aika laivannielijänä oli auttamatta ohi.

Viimeinen maininta näistä yrityksistä on Toisen Maailmansodan ajalta, jolloin se ahmi vastahakoisesti muutaman saksalaisen sukelluslaivan, valitteli pitkän tovin vatsansa pistävää oloa ja huusi lopulta selvällä suomenkielellä hyvästinsä maailmalle:

- Purkinavaajaa tänne saatana! Kulinarismin ilot on nyt minulta viety! Pohjaan painun, mutta vielä palaan ja sitten laivaa kellahtaa!

Ja siitä lähtien ovat tursaan vaiheet olleet ihmisiltä salassa. Mutta legenda elää.

- Pidätkö siitä? kysyi pöydässä istuva levämies.

- Erittäin vekkuli otus, vastasin. - Mutta älkää helvetissä alkako lomakuvianne näyttämään!

Tässä vaiheessa en koe tarpeelliseksi pitkittää tarinani niin kutsuttua ratkaisua enää pidempään, vaan kerron sen odottavan päätöksen. Sillä lätistyämme aiheesta ja varsinkin aiheen vierestä, toisin sanoen puhuttuamme lähinnä pelkkää paskaa ilman sen syvempiä pyrkimyksiä, joita keskustelumme aikaisemmatkaan vaiheet tuskin kovin ansiokkaasti sisälsivät, ja vieraideni kavalien aikeiden ja kauhistuttavan ulkomuodon käydessä silmissäni entistä ilmeisimmiksi, heräsin sarjaan tapahtumia, jotka ovat niitä toistaiseksi viimeisiä sattumuksia tässä allekirjoittaneen ainaisessa valppauden tilassa tästä lähin kärvisteltävässä elämässä.

Mökkini, joka hetken oli vaikuttanut näkyjen pilvilinnalta, muuttui nyt lyijynraskaaksi kuolonkopiksi. Höyrystä oli tullut tulvivaa savua, jota takan kita lakkaamatta syöksi. Näin sen oli täytynyt tehdä jo jonkin aikaa aistieni sitä rekisteröimättä, sillä tunsin keuhkoissani selvät tukehtumisen oireet. Tästä kammarista oli kaiketi sairaammissa aivoissa kaavailtu viimeistä näyttämöäni. Silmistäni, sen paremmin kuin mistään muualtakaan ruumiistani tuleva vesi tuota takkaa tuskin saisi sammumaan. Sen myötä katsoin viisaammaksi säästää kyyneleet ja käydä pakoon. Oudosti olivat levämiehetkin liuenneet paikalta. Kenties niille oli ollut mahdollista muuttaa koostumustaan kiinteästä höyryiseksi ja haihtua jonkin räppänän kautta ulos pirtistäni. Muuten en heidän äkillistä kaikkoamistaan kyennyt selittämään. Tai kenties olin nähnyt verkkokalvoillani vain heidän kaukokuvansa ja todellisuudessa nuo levämiehet naureskelivat nyt partaansa jossakin siellä synkissä taloissaan tuolla kirotulla rämeellä. Ja savusta puheenollen oli kaikki ilma-aukot aina savupiipun lakkia myöten tukittu. Tämän huomion tein tarkastellessani tärveltyä majaani jäljestä käsin.

Syöksyin ovelle, joka ei millään auennut ja tässä vaiheessa olisi minun ollut syytä tarkistaa, helisikö lukko vai oliko pakenemiseni tiellä jokin muu este. Ilmeisesti itse Kuoleman pentele oli lyönyt viikatteensa siihen pönkäksi. Johtui mieleeni syöksyä ikkunan kautta ulos. Ikkunani olivat kuitenkin ainoastaan pieniä tähystysaukkoja, sellaisia kuin laivojen hyteissä, paitsi että olivat neliskulmaisia ja niissä oli paksut ristikkopuut sekä yksinkertaiset lasit, joka oli laadultaan tuota ohutta aaltolasia. Ei olisi ollut mikään temppu syöksyä sellaisen läpi karkusille vaikka tappelusta paetakseen, olivathan ne juuri ja juuri kokoiseni miehen mentäviä aukkoja. Olin kuitenkin viittä vaille valmis arkkuun, enkä sakenevan savun pimeydessä enää erottanut vasenta oikeasta. Ikkunat olivat tilani huomioon ottaen pirun kaukana, niiden perään olisi turha haikailla. Sen sijaan käteeni osui vyöstäni riippunut avain, raskas rautainen esine, jonka olin saanut huoneenhaltijuuteni merkiksi. Se oli se ainoa avain, joka pirttini lukkoon voisi ylipäätään käydä. En liennyt sitä kuitenkaan kertaakaan vielä paikkaansa sovittanut, sillä ovi pysyi säpissä varsin hyvin omine neuvoineenkin: Vanhan asumuksen mittasuhteet olivat näes vääristyneet ja se oli kenties muutaman tuuman vajonnut maahankin. Tästä johtui, että ovi oli aina muutoinkin täytynyt pakottaa kiinni ja auki. Se ei enää vastaan panematta suostunut sopimaan puitteisiinsa.

Siispä tunnustelin avaimen paikkaa, mikä oli piinallisen hidasta touhua. Aika oli kuitenkin ilmeisesti katsonut hyväksi toimia lempeänä tuomarina kohdallani, sillä reiän paikantaessani ja avainta kääntäessäni kuulin sarjan mukavia naksahduksia. Kovin tiukalla lenkillä ei minua siis vielä ollut kahlinnutkaan se joku - ja syytän edelleen tuota vanhaa luurankoukkoa - joka kuolonkahleita kilistelee. Enää tarvitsi minun pakottaa uksi auki ja hyökätä pihan puolelle. Kiitin mielessäni avainta ja tuota lukkoa. Sellaisen löydät vanhoista asumuksista ja se on kyllä jämerää tekoa ja raskaisiin oviin jo karkeutensa puolesta sopiva, mutta muutoin on se usein tehty virattomaksi, sillä sitä vasten valetut avaimet ovat hukassa tai eivät kulumisensa johdosta enää sovi koneistoon. Näiden aikalaisia olivat minunkin lukkoni ja avaimeni.

Tuskinpa olisin tarvinnut enää montaakaan hetkeä ollakseni täysi vainaa ja nimeäni tuskin oli vielä selvään ilmaan päästessänikään Noutajan papereista pyyhitty. Mitenkään ylevästi en kykene silloista kamppailuani kuvaamaan. Kouristelin vielä pitkään heinikossa ja kirjaimellisesti oksensin ja kiroilin savun myrkkyjä suustani. Tuntuipahan perin karmealta ja polttavalta, aivan kuin keuhkoissani olisi kytenyt pieni hiillos.

Toettuani oli aika siirtyä tarkastelemaan tapauksesta aiheutuneita vahinkoja. Itse lienin jo selvillä vesillä, mutta miten oli mökin laita? Se puhkui edelleen kuin lohikäärme, sillä aukinainen ovi oli savun ainut pakoväylä. Merkeistä päättelin surmayrityksen ilmeisen suunnitelmallisuuden, mutta myöskin joko kohteensa toimintakyvyn raakasti aliarvioivan huolimattomuuden tai sitten silkan typeryyden, sillä lukittua ovea (Muistin kyllä selkeästi jättäneeni oven syrjälleen viimeksi sisään astuessani. Sen lukitsemista oli turha laittaa tuulten työksi.) ja puisella levyllä tukittua savupiipun hattua mukaan lukematta mitään huomattavampia ruumiinvoimia vaativia tihutöitä ei huoneelleni ollut tehty. Sen sijaan edelleenkin ihmettelin tuota omaa, vieläkin hiukan huumaantunutta olotilaani. Mikäli levämiesten oletettu hippeys piti kutinsa, ei heidän taitojaan huumaavien kasvien käytössä ollut syytä aliarvioida. Mutta olivatko nämä tosiaan henkeni perässä vai tahtoivatko edelleen ainoastaan varoittaa? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui terävältä monessa mielessä. Varmaksi en osannut kuitenkaan sanoa mitään.

Tuuleteltuani uskaltauduin jälleen sisälle mökkiin, ja huomasin ainakin täytettyjen petojen selvinneen kohtauksesta varsin välttävästi. Pientä pölytystä ja siistintää ne toki kaipaisivat, sillä niiden turkit ja höyhenpuvut olivat pöyristyneet. Salaperäistä oli, että niiden ruumiit olivat vääntyneet kaikenmoisiin taisteluasentoihin! Nekin olivat siis vastikään käyneet jonkinlaista kamppailua. Ainakin ne olivat nyt arvonsa mukaan petomaisia ilmestyksiä.

Pyhitetyt kuvat olivat kuin kotonaan, ja muistutan tässä niiden olleen jo valmiiksi mustuneita ennen tätä viimeisintä episodiakin. Tiedä sitten, sainko tilanteen aiheuttaman järkytyksen toimesta valheellisen vaikutelman, mutta jonkin perin tuoreen ja ilmisaatanallisen piirteen olin niiden ilmeissä havaitsevinani, tai sitten vain nuo vanhat pahanilkisyydet olivat niissä entisestään vahvistuneet. Edelleenkin olen sitä mieltä, että alakerran sauna olisi niille soveliaampi näyttelypaikka kuin minun matala torppani.

Maalauksissa, pöydillä, kirjojen päällä, ylimalkaan kaikkialla kämppäni kahdessa kammarissa, oli vahva tuhkakerros, aivan kuin murusiksi jauhettuja rutikuivia lehtiä olisi siroteltu yltympäriinsä. Niistä eroon pääsemisessä riittäisi tekemistä. Suurten pelkojen edessä ihmiset usein joko lannistuvat tai alkavat kiivaasti touhuta. Hetkellinen onneni oli, että sillä kertaa kuuluin tuohon jälkimmäiseen porukkaan...

--------------------------------------------------------

Näin jäljestä käsin on syytä sanoa vielä sananen.

Ensiksikin on mielessäni on pyörinyt tuo salaperäinen merkki, jolla pirttini entinen isäntä tapasi "merkata reviirinsä." Tulen heti epäileväiseksi, jos tuollaiset, kovin yleismaailmalliset ja alunperin kaiketi hyvää tarkoittaneet, mutta sittemmin pahuuden leimaamat merkit - tässä tapauksessa julmettu kuunsirppi ja viikatteenterillä ryyditetty aurinkopyörä - mainostavat ei mitään kirkkoa, ei liioin mitään liikettä, eikä piru sen ties' edes mitään ompeluseuraa vaan pelkästään yksityistä persoonaa. Sillä mikäli tämä mainittu henkilö oli yhtään samanmoinen kuin se kuva, jonka olen lukemani perusteella hänestä muodostanut, eli ei niitä ihmisistä ylevimpiä hahmoja ensinkään vaan hyväuskoista pohjasakkaa, oli miltei välttämättömyys että tämä tuli sanotuksi. Tämä siis siinä tapauksessa, ettei merkillä ollut muuta virkaa kuin mainostaa luojansa läsnäoloa. Mutta mikäli tällä symbolilla olisi ollut joitakin maagisia tarkoituksia, kuten oikeastaan hyvinkin saattoi olla tai se kuvasi luojansa luonnetta ja ajatusmaailmaa, hänen yhteyttääm asioihin jotka hän tunnusti todellisiksi tai itseään suuremmiksi tai kenties jotakin vielä syvemmälle käyvää, siinä tapauksessa en ole koiraa kummempi sanomaan mitään.

Taitaa olla muutenkin liian myöhäistä lähteä neuvomaan kuollutta, mutta pirttini entisen isännän olisin kuitenkin hänen parhaakseen ja jo omienkin vastaavanlaisten kokemusteni pohjalta ohjannut etsimään malttia vaikka - piruvie - itämailta ja vasta sen jälkeen uhraamaan elämänsä ja ryntäämään Kuoleman ja levämiesten jalkoja nuolemaan, jos siltä vielä tuntui. Siis hiukan vähemmän kiihkomieltä ja hiukan enemmän kauaskatseisuutta ja saattaisi olla, että olisin tuon kohtalokkaan kuolinpesän itselleni huutamisen sijaan tehnyt kaupat jostain pahuuden vähemmän riivaamasta kiinteistöstä. Toisaalta en voi edeltääni kovin kirkkain mielin omasta ahdingostani syyttää, sillä kuu ja kuolema ovat asioina hyvin todellisia ja hallitsevia. Niiden edessä on helppo kumartua, ja on myöskin myönnettävä kyseisen merkin saavan mielessäni moninaisia uhkaavia, joskin osittain myös vitsikkäitä merkityksiä. Mitä muuta ovatkaan sirppi ja viikate kuin ihmisen keksimiä työkaluja, ja mikä on niiden tehtävä yhdistettynä ajankulkumme määrittäviin taivaankappaleisiin? Ja mikäpä olisikaan ylivoimaisempi kuoleman symboli kuin Kolmannen Valtakunnan vaakunaa hallitseva swastika yhdistettynä Neuvostoliiton lipusta lainattuun sirppiin (tässä tapauksessa kuitenkin kuunsirppi.) Ja jotta taivaamme olisi täydellinen, voitaisiin merkkimme taustalle lyödä vielä 50 tähteä, tai kuinka monta niitä Jenkkilän lipussa sitten olikaan.

Hiljattain on myöskin alkanut tuntua siltä, että noissa näkemissäni "kuukaupungeissa" kuten monessa muussakin suolla ja pirtissäni todistamassani ilmiössä oli näin paremman sanan puutteessa jotakin vertauskuvallista, jolle pirullinen on aivan liian laimea kuvaava ilmaisu, ja niiden kertoma pelkkänä aavistuksena on monin kerroin pelottavampaa kuin edes tieto siitä, millaisille kuvatuksille ne oli alunpitäen rakennettu. Mainitsen nämä kaupungit sen tähden, että vaikka suurkaupunki onkin merkki, jos ei inhimillisestä, niin ainakin älyllisestä sivilisaatiosta, on se kuitenkin erityinen muihin todistamiini näkyihin nähden, sillä sillä - ja tämä on vahva oletus - oli paljonkin tekemistä meidän maailmamme kanssa. Noiden kaupunkien ajallinen sijoittuminen, oli se mennyttä tai tulevaa, menee kuitenkin turhan kauas näille putkiaivoille, joten olen katsonut parhaaksi olla kuormittamatta niitä muilla kuin noiden kotoisten riivaajieni syntyjen selvittämisellä. Se on kuitenkin sanottava, että mikäli nuo kaupungit ovat todella jossakin olemassa ja me olemme ne rakentaneet, olemme me sitten pirun vanhaa ja lahjakkaasti kaikki aikaisemmat vaiheemme unohtanutta rotua. Missä vaiheessa olisi kertomusperinteemme katkennut, vai pantiinko meidät väen väkisin unohtamaan ja korvaamaan muistojemme suuri aukko noilla palvonnan kohteilla ja suurilla saduilla?

Kaikkein läheisin, ajankohtaisin ja kannaltani ratkaisevin hirvitys kuitenkin taitaa olla se, mikäli olisinkin tuupertunut mökkiini takan alettua savuttaa. "Vanha tupakkimies päätti päättää päivänsä: Veti viimeiset henkoset takasta eikä Nortista." Otsikoiden sävystä en olisi niinkään varma, mutta aiheesta kylläkin. Enää olisivat puuttuneet jäähyväiset kirjoitettuna punaisella tussilla seinään.

Mutta nyt on tullut vaikenemisen aika. Asioita on kovin helppo tarkastella niiden ollessa edessäsi yhtenä möhkäleenä, mutta palasiksi pilkottuina ja eri maankolkkiin siroteltuina ne ovat aikalailla sumun kaltaisia, monisyisiä, muodoltaan vaihtelevia ja kovin epämääräisiä.
Stenhammar
 
Viestit: 3
Liittynyt: 01.07.2009, 15:49:38


Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron