Kalle Nuortimo: Tappajakalavale

Tänne voit linkittää keskustelijoiden arvosteltavaksi netissä olevat romaanimittaiset science fiction-, fantasia-, kauhu- tai spefitekstisi.

Valvoja: Moderaattorit

Kalle Nuortimo: Tappajakalavale

ViestiKirjoittaja Piikki » 09.01.2005, 00:00:13

Kalle Nuortimo: Tappajakalavale

http://kotisivu.mtv3.fi/knuortim/

Novelli oli pituudeltaan lyhyt, mutta tarinaan oli saatu yllättävän monta käännettä mukaan. Savolaismiljöö viehättävä, samoin tähän ikuiseen kalavaleasiaan puuttuminen: koko tarina on iso hieno kalavale!

Makuasioita, totta kai, mutta minusta huumori toimisi vielä paremmin jos asioita hieman vielä jalostaisi eteenpäin, miettisi tapahtumien tarkkaa kulkua. Olen huumorin suhteen muutenkin aika nirso ja vaikeasti vakuutettava. Minusta novellin tarina on hyvä, mutta käytetty tyyli ei ollut aivan tarinan mittainen – siis kielen ja rakenteen puolella voisi vielä petrata. Perustelen. Kaipasin novellin intensiivisyyttä enemmän, kohtauksesta siirrytään suoraan kerrontaan siinä vaiheessa, kun käsi haukataan pois ja käydään välillä sairaalassa ja sitten taas palataan. Näin lyhyeen tarinaan sopisi intensiivinen keskitys: siis se että oltaisiin koko ajan tapahtumien ytimessä, tietyssä hetkessä, eikä hidastettaisi tarinan etenemistä siirtymillä paikasta toiseen. Siis aikasiirtymät mahdollisimman vähäisiksi.

Suora kerronta on siis sitä, kun kerrotaan nopeasti tapahtumien kulusta selostamalla, mitä tapahtui sitten ja sen jälkeen ja mihin päädyttiin. Kohtaus on taas yhden tietyn tapahtuman kuvaamista tarkasti, intensiivisesti, mm. repliikkien avulla.

Alussa kuvataan kalastusretkelle lähtöä eli tavallaan tarinallisesti pohjustetaan pidempääkin kalareissua, mutta siirrytään heti pääasiaan eli käden menetykseen. Tunnelmakuvaus ja retkeen virittäytyminen on mielestäni kuitenkin tarpeetonta, koska sillä ei ole käytännössä merkitystä kokonaisuuden kannalta – voisi aloittaa suoraan lauseesta ”Reiska ei aistinut sen tuloa.” Jolloin aloitus olisi todella tehokas ja iskevä.

Toinen vaihtoehto on se, että kirjoittaa sitten tyystin pidemmän ja intensiivisemmän kuvauksen kalareissusta. Juonessa voisi olla lyhyt taustoitus Reiskan luonteesta: Reiska lähtee kalareissulle koska on kuullut huhun mielettömän isosta hauesta, joka tietenkin täytyy saada intohimoisen kalastajan syöttiin kiinni. Pitäisikö kalan aluksi tuhota Reiskan kalastustarvikkeita, kaataa vene jne. ja siten kasvattaa kaunaa enemmänkin?

Lopetukseen myös laittaisin enemmän lausetta, koska se on tarinan kannalta hyvin oleellinen paikka. En ymmärtänyt miten uutinen aktivoi Reiskan lähtemään viimeisen kerran ukon luo – onhan noita käsiä varmaan syöty muitakin?

Mitä lyhyempi teksti, sitä tiukempaa kieltä olisi käytettävä. ”Hän kysyi säikkynä”, ”myönsi masentuneena”, ”toisteli silmiään muljauttaen” jne tyyliset johtolauseet ovat dialogissa tarpeettomia siksi, koska ne osoittavat lukijalle alleviivaten, mitä henkilöt kokevat. Ovat siis dialogitason selittämistä, ja kaikki selittäminen on pahasta. ”Hän sanoi” riittää pitkälle, ja jos puhujia on kaksi niin pitkääkin dialogia voi pyörittää pitkään ilman johtolauseita.

Minusta tarinan tyyliin sopisi se, että kirjoittaja ei yrittäisi tehdä yhtään asiaa hauskaksi, ei millään tavalla yrittäisi osoittaa tilanteen outoutta, vaan kertoo tarinan kasvot aivan peruslukemilla. Siksi siis editoisin tekstistä pois ”Hän suuntasi viimeisen kerran pakunsa kehä kolmosen ulkopuolelle”, ”Reiskan todellisuudentaju häälyi jossakin mielen perukoilla. Sitten se katosi.” - tyyliset ilmaisut, koska ne vesittävät kokonaisuuden absurdia ilmettä. Tarina saa olla outo, selittämätön.

Novellia lukiessani tuli mieleen Moby Dick, ja hieman samanlaista revanssihenkeä tähänkin voisi vielä rakentaa. Mitä massiivisempi viha, sen isompi kalavale!
Piikki
 
Viestit: 1167
Liittynyt: 25.09.2004, 17:48:54
Paikkakunta: Ristiina

Vastine kritiikkiin

ViestiKirjoittaja kallenuo » 13.01.2005, 19:22:31

Kiitokset oivasta piikin kritiikista. Kerron vähän tarinan taustoja.

Itse näkisin tarinan huumorin rakentuvan juuri tunnelman väljentämisestä ja arkipäiväistämisestä. Intensiivisyyden karsiminen ja rajoittaminen muutamiin kohtauksiin luo tietyn rutiininomaisuuden ja toistumon. Keski-ikäinen mies menee kalalle, hops, käsi menee. No eipä mitään, muillakin näköjään on myös käynyt samoin. Ja siten Reiska, stadin kundi, tempautuu syvälle savolaisuuden ytimiin, kiännätyksen kiemuroihin. Juuri Mobydicmäisestä paatoksellisesta kauhuntunnelmasta yritin päästä eroon.

Tarina perustuu siis loppumattomalle jatkumolle. Mies menee kalalle, käsi menee, kaveri päätyy masentuneena harhailemaan saman kylän raitille kuin muutkin kätensä menettäneet. Ja sitten tulee kohtaus Sepen kanssa. Ei seuraa vain ruumiillinen, vaan vielä henkinenkin lisänöyryytys.

Miksi loppukohtaus on sitten tärkeä? Jos luet tarkaan ja 50% rivien välistäkin, niin shakkimestari katkaisee kierteen voittamalla Sepen shakissa. Sitä ei tarkoituksella kerrottu. Ja sitten nuhjuinen antisankarimme pääsee höyryävän lautasen ääreen. Ape on tietenkin Sepeä. Kihlasormuksen löytyminen ateriasta kertoo sen. Loppu oli vähäsanainen, sillä halusin jättää paljon lukijan omien hoksottimien varaan.

Tarinaan piti alun alkaen tulla Sepen näkökulmasta kerrottu 'peilitarina', jossa fyysisesti ja henkisesti ylivoimainen luontokappale naureskelee itsekseen ihmisten tyhmyydelle. Tiedä, vaikka joskus ehtisin kirjoittaakin sen.

Otan mielelläni vastaan näin antoisia palautteita muistakin novelleistani.

T.Kalle :D
kallenuo
 
Viestit: 79
Liittynyt: 05.11.2004, 20:05:12


Paluu Verkossa ilmestyneet romaanit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron