Euforiaa tekstin valmistumisesta?

[Hanska]

No, euforia on ehkä väärä sana, mutta jonkinlaista hyvän olon endorfiinisykäystä tässä ajan takaa...

Kun teksti (esim. novelli) on ensimmäisen kerran kokoonkirjoitettu, niin saatteko te siitä tuollaisen "selittämättömän" hyvänolontunteen? Eli vaikka syvällä sisimmässään tietää, että tekstiä täytyy jossain vaiheessa ruveta työstämään ja paljon työtä on vielä edessä, niin kun viimeisen kappaleen on saanut naputeltua, niin leijailee hetken aikaa puoli metriä maan pinnan yläpuolella "endorfiinisykäyksessä". Yleensä nimittäin saan sellaisen, mutta nyt sunnuntaina kun sain pitkään kangaspuissa olleen tekstin vihdoin ja viimein loppuun asti naputeltua, niin ei tuntunut missään. Tuli sellainen pettynyt Whiskey Tango Foxtrot -tunne. Yhä vieläkin kaivelee...

Mites teillä muilla kirjoittajilla? Sykähtääkö endorfiinit?

[Milu]

Riippuu vähän siitä, miten nopeasti teksti valmistui ja kuinka järjestyksessä. Jos on kirjoittanut juuri jänskän loppuhuipennuksen, vaikka 2000 sanaa, ja siihen pääsee kirjoittamaan viimeisen lauseen samassa vauhdissa, se voi olla melko hienon tuntuista. Useammin on tainnut käydä kuitenkin niin, että kirjoitan viimeisen lauseen, poistan sen, kirjoitan tilalle jotain, päädyn lopulta poistamaan koko viimeisen kappaleen jne. Mulla on siis tapana editoida jonkin verran jo samalla kun kirjoitan ekaa versiota.

Editointivaiheessa nyt olevaan tiiliskivi-ikuisuusromaaniini tuli kyllä aikoinaan kirjoitettua heti loppulause, jota ei tarvitse muuttaa. Olin tyytyväinen.

[Seppo]

Eiköhän minkä tahansa homman onnistuneesti loppuun saamisesta tule tietty hyvänolon tunne. Siis jos kuvittelee onnistuneensa.

[Hanska]

Seppo, tuo on totta. Onnistumisentunteen lisäksi ehkäpä myös työn suuruus vaikuttaa siihen, miten syvän tai pitkäaikaisen hyvänolon tunteen saa. Toisinaan pitemmän novellin valmistuttua hyvää oloa saattaa kestää (laimentuneena) parikin päivää. No, aikaisempina vuosina, kun kirjoitin runoja, niiden valmistuttua (eka kirjoituskerta) tuli tosi hyvä fiilis, vaikka kyseessa saattoi olla vain muutamia rivejä.

Sunnuntaina en ehkä tuntenut onnistuneeni kovin hyvin, kunhan sain vain tekstin räpellettyä loppuun.

[Piikki]

MInulla teksti tuntuu parhaimmalta silloin, kun saa ratkaistua jonkun tekstissä olevan sisäisen, kinkkisen jutun. Toki ekan version valmistuminenkin yleensä on helpottava tilanne, mutta semmoinen todellinen lentoonlähtöfiilis on juurikin silloin, kun tekstin ongelma ratkeaa, on tekemisen flow.

[Piru Naiseksi]

Suollokseni valmistuminen (kilpailuun tms.) lähetettävään kuntoon ei suoranaisesti euforisoi vaan antaa tyytyväisen mutta samalla haikean olon. Toki ilahdun siitä, että pystyn yhä uudelleen rakentamaan mielessäni hiiviskelevistä aihioalkioista luettavan tuotoksen ja jopa kirjoittamaan sen kisajärjestäjän muotovaatimuksin.
Mutta olo on myös tyhjä: sinne katosivat nuo virtuaaliset ihmiset ja paikat, joiden parissa askartelin päiviä, viikkoja, joskus kuukausia. Tuleehan toki uusia kisoja ynnä muita suoltelutilaisuuksia mutta hyvin usein tuntuu siltä, että nyt lähti juuri Se Juttu enkä uutta samoin innostavaa aihiota enää keksi. Onnekseni erehdyn tässä, sillä elävä elämä heittää eteeni mielikuvitusta laukattavaa materiaalia tämän tästä. Minun pitää vain huomata se, tarttua siihen ja säilöä muistiin - niin USB:lle kuin aivosolukkoon.

[Liliana]

Kyllähän siitä aina kiva olo tulee, kun saa jonkun tekstin valmiiksi. Tosin se vaihtelee jonkin verran riippuen tekstin pituudesta ja siihen käytetystä ajasta. Romaanikäsiksen ensimmäisen version valmistuminen tuntuu hienommalta kuin novellin valmistuminen.

Mutta olo on myös tyhjä: sinne katosivat nuo virtuaaliset ihmiset ja paikat, joiden parissa askartelin päiviä, viikkoja, joskus kuukausia. Tuleehan toki uusia kisoja ynnä muita suoltelutilaisuuksia mutta hyvin usein tuntuu siltä, että nyt lähti juuri Se Juttu enkä uutta samoin innostavaa aihiota enää keksi.

Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Toisinaan tulee tietty tarinasta luopumisen haikeus ja pelko siitä, että jos en enää ikinä keksikään tarinaa, jonka kirjoittamisesta voisin innostua yhtä paljon. Onneksi tuo pelko on ainakin tähän asti osoittautunut vääräksi.

[Carvtum]

Minä en koe sitä, että ensimmäisen kerran pääsen kokonaisuuden alustavaan loppuun, suurena asiana. Tiedän, että suurin työ on vielä edessä. Pakko pitää taukoa ja hakea etäisyyttä, että poistaa oman tekstin sokaistumat ja sitten myöhemmin alkaa huolella käymään läpi.

Se, mitä en osannut odottaa, kun aloin kirjoittaa kaunokirjallisuutta, oli syvä rakastuminen tarinani henkilöihin. Heistä tuli osa minua, syvemmin kenenkään toisen kirjassa. On hyvin vaikeaa lopettaa ja sanoa hyvästi. "Jatkakaa omaa elämänne omassa todellisuudessanne ilman minua. Nyyh!"

Olin kirjoittanut vuosia asiatekstiä, dokumentteja, ohjeita, analyysejä, nettikeskusteluita, mielipiteitä, blogia... En koskaan ollut kirjoittanut mitään fiktiota. Sitten halusin yhtäkkiä kirjoittaa romaanin. Halusin kirjoittaa vain yhden, jättää jotakin jälkeeni, ajatuksiani, asenteitani tarinan muodossa. En nyt ole täysin tyytyväinen tulokseen. Ehkä kirjoitan sen vielä uudelleen. Mutta yllätys oli että jäin koukkuun. Toinen romaani on loppuhionnassa. Se on parempi. Kaksi muuta on aloitettuna yhtä aikaa.

Tiedän, että minulla on paljon opittavaa. Tyylini on kehittymätöntä. Mutta koska nautin tarinoiden luomisesta en voi enää lopettaa.

[Liliana]

oli syvä rakastuminen tarinani henkilöihin. Heistä tuli osa minua, syvemmin kenenkään toisen kirjassa. On hyvin vaikeaa lopettaa ja sanoa hyvästi. "Jatkakaa omaa elämänne omassa todellisuudessanne ilman minua. Nyyh!"

Tuttu tunne tämäkin. Ehkä mä ideoinkin jatko-osaa eniten sen takia, ettei minun tarvitse vielä luopua parista rakkaaksi käyneestä hahmosta.