Kuolemisesta

Tämän palstan kautta voit ilmoittaa netissä olevia science fiction-, fantasia- tai kauhutekstejäsi keskustelijoiden arvioitavaksi. Tähän eivät kuulu novellit, jotka ovat ilmestyneet verkkolehdissä.

Valvoja: Moderaattorit

Kuolemisesta

ViestiKirjoittaja Alwar Hammer » 19.10.2008, 15:02:43

Kadotus

Ensimmäinen luku: kuolema


Pitkä metsänvihreä sikari kyti hitaasti hänen oikeassa kädessään kuin mielen murheet. Savu kiemurteli ilmassa kevyenä utuna suitsuten kuolemanmaan ikuisesta kaskesta. Vasemmassa kädessä hänellä oli kouraan nähden varsin pieni pikari, jonka sisällä kiehui Belialin viskiä. Se oli keitetty toisella puolella kaukana avaruuden tyhjyydessä, kalpean asteroidin kupeella.

Kolminkertaisesti pyhän synodin kaniikki, Alwar Hammer istui H.M.S. Belicoson jumalanhuoneessa synkkyyteen vaipuneena. Hänen katseensa seurasi öljymäisenä vellovia lyijyaaltoja holtittomasti kelluvan viisikymmentä kanuunaisen fregatin venttiilistä.

Mieli oli yhtä raskas kuin yliavaruudellisen meren omituisena vääntelehtivä materia. Hän oli näkevinään sen alati muuttuvassa pintakuviossa piinattujen kasvojen kuvia, helvetin kuumuudessa värjyvien sielujen armottomia tuskia. Ajoittain yläkansilta kuuluva lohduton kirkuminen ja kaapparien julmat huudot olivat todellakin muuttaneet sen kuoleman mereksi.

Aika ajoin miehen kivettynyt hahmo liikahti, kun hän nosti sikarin huulilleen ja aiheutti ympärilleen synkän savupilven. Kohta hän kohotti pilven halki pikarinsa ja siemaisi sen loppumattomalta vaikuttavasta nestemäärästä tulisen ryypyn. Sitten hän kivettyi uudelleen patsaaksi. Vain hänen suuret silmänsä liikkuivat, otsa rypistyi ja maailma kaikkosi etäisyyteen.

Monta miestä oli kuollut hänen käsivarsilleen. Alwar Hammer tunsi hyvin viimeisen henkäyksen, jonka kuoleva henkäisi ennen ikuisuuteen siirtymistä, ja mustelmat, jotka jäivät hänen ranteisiinsa elämään takertuvista käsistä. Hän tunsi kivuliaan matkan alun jolloin uusi sielu saattoi astua merenalaiseen helvettiin.

Kunnia armottomalle Luojalle ja hänen kaikkein armollisimmalle kuninkaalleen!

H.M.S. Belicoso oli kyntänyt ylisenavaruuden kolmannessa meressä, kun kolmensadan tykin piraattikaappari oli syöksynyt sumupilvien keskeltä kuin ylväs enkeli ja yllättänyt sotaisan Belicoson armottomalla tavalla. Kaappari oli antanut molemmat laidalliset yövuorossa olleelle fregatille ennen kuin se oli ehtinyt soittaa hälytystä.

Kapteeni oli menehtynyt heti ja ensimmäinen upseeri oli ottanut komennon. Belicoso oli laukaissut tappavan kuulasateen vain kerran, kun Pirunkynsi-niminen kaappari oli jo heittänyt hakaköytensä raajarikkoon fregattiin ja vetänyt molemmat alukset yhteen, kylkikylkeen.

Kaapparin verenhimoinen miehistö oli tulvinut Belicoson kannelle ja pienilukuinen miehistö oli nujerrettu muutamassa epätoivoisessa hetkessä. Pastori Hammer oli vetäytynyt hyttiinsä ja odotti nyt kohtaloaan kumoten viskiä kurkkuunsa ja imien pyhiä savuja siunatusta sikaristaan.

Nyt liki koko päällystö oli kaiketi jo heitetty lyijyaaltoihin ja vaipui kohti kadotusta. Pastori Hammerin ei vielä ollut tarvinnut seurata mukana. Hän oli kuitenkin kaikkivaltiaan Luojan palvelija ja ikuisien salaisuuksien kantaja. Luojan miehiin ei kajottu helposti. Kaapparin kapteeni oli kuitenkin perin jumalaton mies ja odottaa sopi, että papinkin kohtalona oli seurata laivatovereitaan ikuiseen hämärään.

Hytin oven takaa, käytävästä kuului askelia.

Ovi aukeni narahtaen ja kaapparikapteeni astui sisään. Hän oli juovuksissa ja horjahteli epämääräisesti hämärässä laivakappelissa. Piraattikapteeni oli vääräsäärinen äijä, jonka mustuneita kasvoja koristi loputon arpien kuvakudos: hänen elämänsä tuskien ja syntien armoton louhikko. Hänen silmänsä olivat viinasta sameat, mutta hehkuivat puna-vihreinä kuin perkeleellä. Hän katsoi ivallisesti alttaria, joka kohosi kultaisena paatena huoneen perällä.

Alttarille lankeava valo tanssi sen pyörteisellä pinnalla kuten kuunsäteet öisen meren mainingeilla. Paaden keskustassa eli musta varjo, johon oli vangittu ylisenmeren tummaa vettä. Se imi kaiken valon itseensä ja näytti välillä kuplivan. Se oli Luojan musta silmä, joka näki kaiken, elämän musta lähde, portti toiseen todellisuuteen.

Ryöväri horjahteli alttarin juurelle ja ojensi kätensä koskettaakseen paaden pintaa, mutta ei sittenkään tohtinut sitä tehdä. Edelleen horjahdellen hän kääntyi pastori Hammerin puoleen ja sanoi vinosti hymyillen: ”Sanokaapa minulle, te suurten syvyyksien palvelija, kuinka miehen tulisi kohdata nuo lyijyaallot ja kuinka kadota sen viileään poveen?” Samalla ulkoa kuului epätoivoinen karjahdus ja tukahtunut sihahdus, kun jälleen joku Belicoson entisestä miehistöstä sai kohdata meren lyijyaallot.

Pappi ei vastannut, vaan katsoi ryöväriä silmiin.

Kaapparikapteeni astui muutaman askeleen ympäri pientä temppeliä, katseli sen kultaisia seinätauluja ja muutamaa jalokivin koristettua ikonia, jotka leijuivat alttarin ympärillä hentoina perhosina. Jälleen joku kiljaisi ja katosi hyisiin aaltoihin.

Kapteenin silmät hehkuivat ilkikurisesti ja hänen äänensä narisi kuin ruosteinen verenpunaiseksi hapettunut ovensarana: ”Kuule kuinka miehet pelkäävät lopussa astua jumalansa eteen. Miten on teidän laitanne, hyvä saarnamies?”

Seuraavaksi kaappari tuli hyvin lähelle pastori Hammeria ja kuiskasi hänen korvaansa hengitys höyryten harvinaisille ja kitkerille yrteille ja väkevälle viinalle: ”Minä olen Elohim Patrokselainen. Minä olen kuolema itse, ja kiitos, vastaanotan sinun siunauksesi. Valmista itsesi sillä sinä et elä kolmannen hetken yli. Sinä saat viedä terveiset kuoleman herralle.”

Hän kohotti kivisen nyrkkinsä ja iski pappia ohimolle, hieman silmän yläpuolelle. Pimeys saapui ja Alwar Hammer katosi tyhjään uneen.

Kauhistuttava kipu viilsi papin rintaa, kun hän virkosi. Hän yritti nousta ylös, mutta ei voinut liikahtaa tuumaakaan. Voimavaikutus oli sitonut hänet liikkumattomaksi. Hän saattoi vain karjaista kivun ulos pehmeästä suustaan.

Hän avasi silmänsä.

Hän oli laivan kannella, suuren mesaanimaston juurella. Yliavaruuden taivas pyörteili ylhäällä punaisena ja oli täynnä myrskynsilmiä ja juoksevia pilviä ja energian liikettä. Laivan ympärillä laajalle levittyvä voimaverhojen pidättämä suuri ilmakupla värisi kalpeana hiukkastuulien paineessa. Meren ja taivaan välistä mustana leimuavaa horisonttia ei nähnyt sillä ryövärien muuri oli hänen ympärillään, ja heidän kätensä olivat täynnä erilaisia teräaseita, polttorautoja ja tulipistooleita.

Eräs julmannäköinen mies oli kumartuneena hänen edessään ja katseli veristä puukkoaan kiihkeän jumaloivasti. Hän virnisti ja viilsi uudelleen.

Pappi kirkaisi.

Ryövärien ja murhaajien muurista kuului hyväksyvää mutinaa ja pilkkahuutoja.

Pastori Hammer oli sidottu knaapin päähän istuvaan asentoon pienellä voimageneraattorilla, mikä oli isketty hänen korvansa taakse kaularankaan ja joka sihisi ja naksahteli vaimeasti kilpaa hänen kärsimystensä kanssa. Se esti kaikki papin liikkeet ja teki hänen lihaksistaan kovat ja yhteen asentoon jännittyneet. Hän oli kuin palanen savea jota saattoi leikata ja muokata taiteilijan tarkoitusperien ja mielikuvituksellisten viettien mukaan.

”Luojani..”, hän ajatteli, kun jälleen jonkin viheliäisen murhamiehen teräase kaivautui hänen lihaansa ja keskeytti rukouksen.

Ryövärit kirjoittivat viestejä maailman toiselle puolelle. He kirjoittivat saastaisia nimiään pyhän miehen rintaan ja kaiversivat toiveensa tai kirouksensa kuin parhaimmalle pergamentille. Verinoro sumensi Alwar Hammerin oikean silmän, kun löyhkäävä hornanhenki iski talttansa hänen otsalleen. Klik, klak, klik, klak – ja kohta rienaava symboli koristi hänen korkeaa otsaansa. Jokin toinen raateli hänen vasenta pohjettaan, kolmas raaputti jotakin yksityiskohtaista viestiä papin selkärangan niveliin.

Olkapäähän poltettiin viiltävää kipua tuottaen kapteeni Elohim Patrokselaisen merkkiä, suurta piikkistä fallosta, joka vapisi Luojattaren kahdeksankymmenen rinnan välissä kuin kiemurtava käärme. Luojattaren täyteläisiä rintoja pureksi ja imi epämääräinen joukko ryöväreitä ja piruja.

Lopulta pastori Hammer ei tuntenut enää muuta kuin säkenöivää kipua, joka peitti kuumana mattona hänen raadellun kehonsa.

Sitten yhtäkkiä häneen ei enää kajottu.

Hänen kasvonsa pyyhittiin viileällä rievulla ja hänen suuhunsa kaadettiin väkevää juomaa joka pisteli hänen kieltään, poltti hänen kurkkuaan ja vatsaan asti ehdittyä tuntui räjähtävän. Hänen kehonsa sähköistyi kuin salama olisi iskenyt ja kivun turruttama mieli kirkastui selkeäksi. Voimageneraattori repäistiin irti ja syvälle kaularankaan ulottuva reikä jäi kirvelemään ikävästi. Muita hänen lihaansa kirjailtuja merkkejä hän ei juurikaan tuntenut. Kaapparikapteenin myrkkyliemi oli pessyt ne puhtaaksi kivusta.

Elohim Patrokselainen puhui: ”Luotan teihin ja oletan, että ette halua meidän häpäisevän teidän pyhyyttänne. Annamme teille kunnian päättää elämänne oman tahtonne voimasta.”

”Ja te kapiset kulkukoirat, antakaa tietä, väistykää”, hän ärjäisi.

Kapteeni kohotti oikeaa kättään, ja sen viisi sormea venyi auki pitkiksi siimoiksi, jotka piiskasivat ryövärien muuriin aukon. Ryövärit ulisivat, kun kapteeni iski heidän selkiään ja vuodatti verta taitavilla iskuilla.

Eräs ryöväri liikkui liian hitaasti ja sen seurauksena ruma pää tipahti kumahtaen pääkannen lattialankuille. Vielä kerran kapteeni heilautti kättään, jonka sormet kiemurtelivat kuin seepian lonkerot ja pyyhkäisi juuri päättömäksi tehdyn ryövärin irrotettuine päineen laidan yli mereen.

Ryövärien takaa paljastuneesta aukosta Hammer näki ulokkeen mikä kaartui meren yli.

Lyijyaaltoja, synkkiä kuvioita. Nyt olisi hänen aikansa kohdata meren syli. Hän ei kammonnut kuoleman ajatusta, vaan huomasi olevansa utelias näkemään, mitä toisella puolella todella oli.

”Mikäli sitten oli mitään muuta kuin ikuinen olemattomuus ja tylsä tyhjyys”, epäilys tuli kuiskaamaan hänen korvaansa. Hän urahti kieltävästi ja nousi ylös knaapilta.

Sittenhän sen tietäisi.

Vielä hän halusi näinä viimeisinä hetkinä pohtia pahuuden mysteeriä, olemassaolon ihmettä, ja yritti hapuilla mystiikan toiselle puolelle tyhjyyteen – siinä kuitenkaan onnistumatta.

Pappi huokasi.

Kaapparikapteeni jatkoi: ”Pappi, luulen, että te tiedätte mitä teidän nyt tulee tehdä!”

Pastori Hammer nyökkäsi kapteenille ja kohotti suljetun nyrkkinsä taivasta kohti, avasi kätensä ja käänsi rystyspuolen ensin muita kohden ja sitten itseään kohti. Hänen pyhistä sormistaan erkani viisi liekkiä, jotka hajaantuivat lukuisiksi pieniksi kipunoiksi ja tähtipölypilvenä ajelehtivat ryöväreiden päälle. Joku vastaanotti siunauksen ja koki hetken taivaallista hehkua, toinen kieltäytyi ja hänen pimeytensä jatkuisi entistä pimeämpänä.

Sitten hän otti muutaman vakaan askeleen, katsoi taakseen ja näki Belicoson murjotun olemuksen. Sen repaleiset purjeet tosin alkoivat jo keriytyä paikoilleen ja niiden suuret repeämät kuroutua kiinni nahkamaisiksi siivekkeiksi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin laiva ei olisi vaihtanut omistajaa. Belicoson kansipalkit ja jyhkeät reunalaudat vääntyilivät narahdellen, ja mistä räjähdys oli vienyt kaiken mennessään, sinne jo kasvoi uusia rakenteita. Kohta H.M.S. Belicoso olisi niin kuin se oli aina ollutkin: suuri ja kaunis kuninkaanlaiva, joka kynti ikuisia taivaidenmeriä ja sai kaihoisan ilon nousemaan jokaisen rintaan, joka näki sen jalot muodot.

Rautainen kosketus veti pastori Hammerin ajatukset takaisin käsillä olevaan tilanteeseen, kun kapteenin käsi kiertyi hänen yläruumiinsa ympäri.

”No, pappi teillä oli aikanne mennä itse! Nyt te menette ilman kunniaa minun heittämänäni. Häpeä verhotkoon teidän muistonne!”, kaapparikapteeni Elohim Patrokselainen karjaisi ja tönäisi papin rampilta alas.

Odotus ja valtaisa mysteerin kohtaaminen täytti hänen sielunsa ihmeen omaisella valaistuksella. Niiden muutaman sekunnin aikana, kun hän putosi rampilta maailmankaikkeuksia erottavan meren pintakalvolle, ja kuuli jumalattoman kaapparimiehistön villin kiljunnan, hän toivotti tervetulleeksi kuoleman.

Ehkä hän kohtaisi itse Jumalan, jota oli palvonut niin kauan, kauemmin kuin saattoi muistaa.

Ehkä hän viimein kohtaisi totuuden, jota hän oli ajanut takaa kuin ajokoira siitä lähtien, kun oli kokenut ikuisuuden kosketuksen kaukaisessa kappelissa, muistojen hämärässä.

Ehkä…

Toinen luku: henkien virrat

Alwar Hammer putosi vasten meren kasvoja. Meren tervainen aine tunkeutui hänen haavoihinsa nuollen runnellun lihan merkkejä, liuottaen kaiken veren synkkiin virtoihin. Keuhkot täyttyivät kirvelevällä tulella. Hetken pastori tunsi kuin kiirastulen poltteen joka repeytyi lihan läpi hänen sydämeensä, sielunpohjaan saakka ja huuhtoi kaiken pois: kivun, tiedon, totuuden ja harhan.

Saapui ajaton olotila ja loputon virtojen liike. Pinnan yläpuolinen punainen taivas oli vain heikko ja häipyvä loimotus nestemäisen materian läpi. Hän alkoi vajota syvemmälle jonkin voimakkaan virran viemänä.

Vallitsi hiljainen tietoisuuden tila…

Vihdoin hän tajusi, että hän eli edelleen. Hän ei kuollut! Hän tutki ympäröivää kaikkeutta verkkaisesti huomioita tehden. Etäisenä kaikuna hänen mielensä perukoilta nousi katkelmia epämääräisen uskomusjärjestelmän hymneistä, joita ei vielä ollut täysin pyyhitty pois. Hän täyttyi ihmetyksellä.

Hän oli!

Meri oli pimeä ja valoton. Punainen taivaanpalo ei enää ylettynyt sinne, minne virta veti, mutta jollakin tavalla hän aisti mitä hänen ympärillään oli. Hän havaitsi pyörteiden muodon ja voiman.

Meressä kellui myös muita sieluja! Ne vaikuttivat olevan suurten tuskien alaisina toisin kuin pappi, joka tuntui rangaistuksensa jo kärsineen. Oliot liikkuivat kovaa vauhtia eri suuntiin öljyisten pyörteiden kurimuksessa. Hän sai niistä vain lyhyitä välähdyksiä.

Belicoson laivalääkärin hahmo tempoili kammottavissa tuskan kouristuksissa. Miehen kasvot olivat vääntyneet hirvittäviin kivun uurteisiin ja hänen suunsa tuntui huutavan loputonta äänetöntä kauhua.

Hän kohtasi ensimmäisen pursimiehen, jota hän oli pitänyt sylissään ja jolle oli suonut viimeisen voitelun juuri ennen kun alus oli vallattu. Mustat silmät tuijottivat tyhjyyteen, kivettyneinä johonkin näkyyn jota kukaan muu ei voinut havaita. Kylki oli auki ja hänen sisäelimensä roikkuivat kuin meriheinä, sydän liikahteli avonaisessa rinnassa mustuneena korallieläimenä. Veri oli huuhtoutunut pois synkkiin vuorovesiin.

Lopulta hän saapui lauhkeaan kerrokseen, jossa oli yksinäistä ja autiota. Hän alkoi nähdä sielunsa rajat sisältäpäin: lasipallon seinät olivat yhtäkkiä muuttuneet näkyviksi. Hän oli tyhjä ja hän koki olevansa kokonainen. Kaikki oli alussa, mutta tuo puhtaan tietämättömyyden hetki, suloinen mahdollisuuksien olotila loppui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Hän muisti jälleen kaiken. Se oli ollut hänen oma sielunsa, joka oli vetänyt häntä puoleensa yhä alaspäin ja syvemmälle. Kupla täyttyi valolla, joka ajoi pimeyttä kauemmas ja kävi niin voimakkaaksi, että lasi hajosi ja hän itse muuttui kaikkein kirkkainta valoa kirkkaammaksi hehkuksi.

Hän huomasi makaavansa kedolla eetteriruumiissa: kookkaan humanoidin ruumiinrakenne, lihaksikkaat käsivarret, melko pitkä kaula ja hyvin pitkät raajat, sileä ja karvaton. Hänen vatsallaan kasvoi tuuheaa sammalta ja jokin köynnös oli kiertynyt lempeästi kaulan ympäri. Hän oli alasti ja yhtä kedon kaikkien kasvien kanssa.

Hän tiesi, että oli saapunut sielunsa ikuiseen eetterimaailmaan, josta oli aina ollut lähtöisin, sillä hänen mielensä jähmettyi jääksi. Tietoisuus hidastui olemiseksi. Kaikki mitä hän aisti, oli hän itse. Ei ollut absoluuttista taivasta. Oli vain itse…

Hänen silmänsä olivat auki ja ne näkivät kaukaisuuteen. Hänen henkensä tuntui ylettyvän kaikkeuksien ääriin saakka lasisen jähmeänä.

Ikuinen oleminen vailla loppua…

Lukemattomat maailmat elämineen ja kohtaloineen…

Syntymät yhä uudelleen ja uudelleen erilaisiin lainalaisuuksiin…

Pastori Alwar Hammer, joka hän oli ollut aiemmin, vaikutti kadonneen, sekoittuneen muihin muistihahmoihin. Niihin, joissa hän oli vaeltanut äkkipikaisena hirviönä jonkin kuuman planeetan titaaniviidakoissa runnellen kaikkea vastaan tulevaa. Ja siihen suuren auringon hahmoon, joka oli räjähtäessään järisyttänyt maailmankaikkeuden rakennetta sokaisevana leimahduksena. Ja muihin muotoihin, joita hänellä oli ollut lukematon määrä, mutta täällä kaikki yhtyi.

Arvet! Hän kantoi edelleen arpia, jotka kaapparialuksen miehistö oli häneen kaivertanut. Mielen teräksinen hiljaisuus vavahti: oli omituista, että pahanteko ylettyi hänen tosisieluunsa saakka?


Merkit kiemurtelivat hitaasti tietoisuuden pinnalla, niiden olemassaolo oli jotakin häiritsevää ja hänen perimmäiseen olemukseensa kuulumatonta. Niiden merkitys ei avautunut hänelle. Ne olivat kolkkoja kasvannaisia, jotka hymisivät hiljalleen omituisia virsiä kaikkeuden hallitsijalle.

Hän ei tuntenut sitä luojaa jolle virret laulettiin eikä ymmärtänyt kieltä, jolla ne lausuttiin.

Kun kaikki ylimaalliset mekanismit alkoivat toimia, häntä alkoi yhä enemmän kiehtoa tämä arvoitus. Uteliaisuus voimistui ja karkotti ajattomuuden hämähäkinseitit hänen eräästä liki merkityksettömästä sielunelimestään: sydämestä.

Viimeisimmän elämän harha eli vielä heikkona kaikuna hänen tietoisuutensa massiivisella pinnalla ja veistetyt arvet sykkivät uuden liikkeen kannustamina. Hän oli ollut pastori, pyhä mietiskelijä ja tuonpuoleisuuteen kurkottaja. Rakkaus totuuteen ja polulla kulkemiseen elähdyttivät vieläkin jollakin kaukaisella tavalla hänen ylivertaista jumalankaltaista olemustaan. Olihan hänen tosinimensä Etsijä.

Kolmas luku: tie

Etsijä juoksi syvällä itsensä sisällä: suurella kedolla, jota leveät joet halkoivat. Ne vuosivat sinisen taivaan takaa suurina ryöppyävinä putouksina.

Jokien rantapenkereet olivat paikoin matalia hedelmättömiä laaksoja, joiden hiekka oli halkeillut kuin kuuman autiomaan pinta. Kauempana rannoista, kuivien vyöhykkeiden välittömässä läheisyydessä kedot kasvoivat runsaina vihantaa heinää. Silloin tällöin nurmelle soljui verenkaltaista paksua ainetta punertavina vaahtolauttoina, kun tulvavuoksi jostakin näkymättömästä syystä paisui yli uomien.

Arolla ei näkynyt eläimiä tai koneita. Vain joen rannoilla näkyi silloin tällöin mustuneita ruumiita, mikä mistäkin maailmankaikkeuden kolkasta kotoisin ja monen muotoisina. Paikoitellen ruumiita oli keräytynyt jokien mutkiin kuin liikkumattomia ajopuita; välillä katkenneet olennot liikehtivät kouristuksissa. Arolle kärsivät sielut eivät voineet tulla, sillä mikään alhainen ei liikkunut tuossa vihreyden maisemassa. Vain tuuli, joka liikutti kedon kasveja, sai kulkea esteettömästi.

Hän kiirehti kohti sielunsa ydintä, suurta kultaista kaupunkia ja tutki maastoa kuin taivaalta lankeava ukkoskuuro. Hän oli miljoona vesipisaraa, jotka poukkoilivat puiden oksilta ja kärsivien olentojen harteilta, sielunsa seiniltä. Hän ei havainnut ainoatakaan itsensä kaltaista suurta voimavaikutusta matkansa varrella. Minne kaikki jumalat olivat kadonneet?

Hänen ammoin luomansa vihreyden keto muuttui hitaasti vuoristoiseksi kanjonien halkomaksi kylmäksi maaksi, jonka oli eräs toinen joskus valmistanut. Hän kohtasi äänien meren, jossa maailmankaikkeuden koneiston rosoiset valitusvirret virtailivat ja jossa rakkaus rätisi kuin raivion tulet. Kärsivien joet olivat kuin voiteluaine rattaiden ankarassa puristuksessa. Hän sukelsi valojen sateenkaaren läpi ja kahlasi sinisessä valossa. Hän kulki läpi taivaat ja helvetit. Näki kiehuvat joet ja jäiset kosket: kärsimyksen, kauheuden ja ilon ja surun. Häntä kummastutti korkeampien sielujen vähäinen määrä, ja omituinen tyhjyys.

Etsijä astui pyhää kaupunkia rajoittavaan synkkään havumetsään, jonka takaa näytti kimmeltävän kaupungin sokaiseva kirkkaus. Valonsäteet puhkoivat utuisia valokiiloja metsän hämärään. Kaste kimalteli vankkarunkoisien kuusien alaoksilla. Kannoilla kasvoi suurilakkisia sieniä ja madot järsivät niiden helttoja.

Hän käveli rauhallisesti metsän halki ja kuuli muitakin askelten ääniä, katkeavien oksien rasahduksia. Hieman kauempana jokin olio piti aavemaista ujellusta. Hän kohtasi lopultakin toiset jumalat.

Hän saapui pienelle aukiolle, jolle oli kerääntynyt kymmenkunta oliota. Muutama niistä oli ikivanhoja – ehkä vanhempia kuin ensimmäiset maailmat. Ilma väreili matalasta puheesta, jolla alemmat olennot keskustelivat. Hänen täytyi supistaa tietoisuuttaan huomattavasti, jotta saattoi ymmärtää mistä oikein oli kyse.

”Hyvät kanssaolijat”, sanoi ilmassa väreilevä alkeellinen kolmihaarainen naavamainen olio. Sen lankamaiset eetteriulokkeet napsuivat ilmassa kuin pienet ruoskat ja aiheuttivat sen omintakeisen äänen. ”Kysymys säilyy edelleen. Onko vaivan arvoista ottaa vastaan haaste ja liittyä häneen…” Kolmihaarainen olento jätti lauseen kesken ja värähti huomatessaan uuden olennon.

”Ah”, se sanoi, vavisutti ulokkeitaan ja jatkoi: ”Jälleen yksi vanhimmista on liittynyt joukkoomme, katsotaanpas, josko minä voisin valaista…”

Sen enempää vastausta odottamatta se lähestyi Etsijää ja selitti: ”Käsittääkseni, kaikki olemme heränneet varsin uudenlaiseen ja outoon tilanteeseen. On käyty hiljainen sota, ja entinen järjestys on muuttunut. Valtias on vaihtunut. Uusi kuningas julistaa uutta lakia, kuten olemme nähneet ja kuten arvoisa viheltelevä veli on meitä juuri valistanut. On siis herännyt kysymys onko vaivan arvoista liittyä häneen vai olla liittymättä”.

Tukahtuneesti ujeltavan olennon ajatukset tunkeutuivat kevyenä utuna Etsijän tietoisuuteen. Sen suippo silmätön pää huojui paksun kaulan varassa tynnyrimäisen keskikehon päällä. Se oli ensimmäisiä luotuja, mutta oli unohtanut todellisen nimensä sen jälkeen, kun oli vieraillut kultaisessa kaupungissa. Se oli nyt vapaa ja sen toiminnalla oli tarkoitus, jota se ei osannut selittää.

Etsijä istahti kannolle ja yritti miettiä moniulotteisia ajatuksiaan kunnes huomasi jonkun lähestyvän jälleen.

Se oli ilmassa liikkuva häivähdys, joka poukkoili oksien lomassa. Varjo keskellä tyhjää taivasta ja se väreili alati muuttuvana tummana pyörteenä. Sen tajunta oli niin laaja ja sen välittämät merkitykset niin monimutkaisia, että niistä oli vaikeaa erottaa minkäänlaista käsitettävyyttä. Kuitenkin sen ideoista välittyi sanomaton suru todellisuuden ehkä peruuttamattomasta muutoksesta. Mutta sitä kalvoi uteliaisuus.

Etsijä nousi kannolta ylös. Hän oli päättänyt mennä kaupunkiin sisälle. Nimetön pyörrehenki oli kuunnellut tarpeeksi kolmihaaraista olentoa ja ilmaisi halunsa liittyä Etsijän seuraan. Se laskeutui hänen päällensä ja sitoutui hengen pinnalle niin kuin iho on kiinni lihasten päällä. Etsijä tunsi sen syvyyden ympärillään pehmeänä lohduttavana ilmapiirinä. Yhdessä he suuntasivat kohti metsänrajaa ja kaupunkia.

Etsijän kaupunki sijaitsi loivareunaisessa kattilalaaksossa ja hehkui kuin aurinko. Laaksoa ympäröi synkkä havumetsä, sielun ikuinen yöpuoli, mutta itse laakso oli jokien halkoma valomeressä kylpevä puutarha, jossa kasvoi kaikenlaisia hedelmäpuita, marjapensaita ja muita syötäviä kasveja. Joista erkani pienempiä poikkisuuntaisia kanavia kaikkialle puutarhaan: muodostui pieniä omintakeisia saaria, äärettömästi mosaiikkimaista runsautta. Laakson kokoa oli vaikea arvioida: matkalla, koolla ja etäisyydellä ei ollut merkitystä.

Pääuomat hyökyivät kattilalaakson reunoilta tulimyrskynä lepattavan kaupungin porteista sisälle. Virtojen reunoilla kulki teitä, jotka oli päällystetty hohtavilla mukulakivillä. Niillä tungeksi kaiken muotoisia olioita ja ilmassa kävi punertavia välähdyksiä, kun jatkuvasti uutta väkeä ilmaantui kuin tyhjästä puutarhan ilmakehään.

Laakso levittäytyi Etsijän ja nimettömän olennon ympärille hedelmällisenä ja elämästä täynnään olevana alueena, maailmankaikkeuksien sykkivänä kohtuna, kaiken olevaisen ensimmäisenä vertauskuvana.

Jokaisella saarekkeella oli ovi sitä edustavaan maailmaan. Noista porteista kulkeva syntyi uudelleen toisella puolen. Niistä kulkivat myös haamut ja aaveet, kaikkinaiset vaillinaiset olennot, jotka olivat syntyneet Luojan ajatusten sivutuotteina, epätäydellisinä olentoina. Ne kulkivat edestakaisin muuttolintuina ilman kotia ja kiinteää asuinpaikkaa.

Puutarha oli petollinen paikka ja se vietteli helposti vähäpätöisempiä olentoja lumouksen valtaan, jota eivät saattaneet enää koskaan särkeä. Heistä tuli puutarhan osia, varjoja valojen keskelle. Monet utuiset silmäparit seurasivat kateellisina ja oudoksuen Etsijän ja hänen seuralaisensa rohkeata kulkua. Niiden silmiä kirveli kirkkaus, joka noista kahdesta ikivanhasta hengestä hehkui – se kun oli sukua itse kaupungin pyhälle tulelle.

Neljäs luku: sielunpohja

Ulkoa kaupunki oli useampana selvästi toisistaan erottuvana tulipatsaana roihuava rakennelma. Liekehtivät kupolit hehkuivat huikaisevassa korkeudessa kaikkeuden sydämen kirkasta valoa. Sisältäpäin katsottuna kupolit näyttivät leijuvan kaupungin yllä kuin suurten planeettojen kuvajaiset tai maailmankaikkeuksien kuvat.

Etsijä ja nimetön olento odottivat erään tulenpyörteenä hehkuvan kaupunginportin kynnyksellä. Portti oli yhtä korkea kuin kymmenen katedraalia ja sen keskeltä virtasi kuohuva musta joki. Kaupungin sisällä joet upposivat kaikkein pyhimmän alle puhdistumisen uuniin, synkkiin luolamaisiin kuiluihin mukanaan kaikkein alhaisimpia olentoja. Sieltä kuului hirvittävää kirkumista.

Katua pitkin vaelsi muukalaisia, joiden jalommat olomuodot erosivat toisistaan enemmän kuin on mahdollista kuvitella. Ne kävivät kaupungin portista sisään elävänä virtana, joka kohisi ja äänteli kuin jokin omituinen höyrykone tai tuhansien urkujen yhtäaikainen melu. He liittyivät olioiden virtaan ja ajelehtivat sen mukana kohti kaupungin kaikkein pyhintä ja värisevää kaiken lävistävää ääntä, joka alkoi voimistua mitä lähemmäs he kaupungin keskustaa pääsivät.

Kaupungin sisällä kanavat oli reunustettu pylväillä, jotka kiemurtelivat käärmemäisinä tulenkielinä. Keskustaa kohden ne pitenivät yhä korkeammiksi ja muodostivat pylväsympyrän, jonka päässä kaukana ylhäällä kaikkein pyhin hehkui sokaisevaa valkeutta. Kirkkaus oli hahmotonta ja käsittämätöntä: todellisuuden valoa Etsijän maailmankaikkeuden läpi.

Huipun ympärillä oli hohtavia pilviä, jotka koronana estivät suoran yhteyden kaikkein pyhimpään. Vaikka pilvien toiselle puolelle ei voinut nähdä niiden takaa kuului kumeaa, väräjävää ääntä, kun jokin suuri voimavaikutus puhui. Sen sanoista saisi selvän vasta verhon toisella puolella.

Liekkipylväiden kupeilta erkani jatkuvasti punahehkuisia palloja, jotka kaappasivat olioita kaduilta, ja leijuivat kaikkein pyhimpään. Sellainen nielaisi myös Etsijän ja nimettömän olion sisäänsä.

Kaikkein pyhin oli kuin suuri amfiteatteri, jonka katsomossa punahehkuiset pallot purskahtelivat laavaryöppyinä oksentaen kantamansa olennot permannolle. Keskellä metafyysisten linssien polttopisteessä, suurenmoisella mustana massana ja salamanleimahduksina liikehtivällä alttarilla oli valtava olento.

Se leijui alttarin ja koko kaikkein pyhimmän yllä ja peitti ilmestyksenä kaukaisuudessa väreilevän maailmankaikkeuksien kupolikaton. Olennolla oli lukematon määrä erilaisia kasvoja ja muotoja, joita se otti ja vaihtoi kuten maailmat vaihtavat vuodenaikoja. Sen olomuodot heijastelivat kolossaalisena peilinä sen yleisön monimuotoisuutta. Se vaikutti olevan kaikkea yhtä aikaa. Sitä oli miellyttävää katsella ja suloista kuunnella. Se puhui tuhatta kieltä ja lauloi miljoonaa laulua.

Kun olento säteili tahtoaan ympäri kaikkeutta kuin surullinen lyhty, kuulijan oli kuultava ja alemmat olevaiset ymmärsivät sen näin: ”Minä olen Entropia, minä olen Kadotus! Minä olen puhunut itsensä Jumalan kanssa. Ja hän on kuullut minun huutoni. Hän on katsonut meidän puoleemme. Ja hän on hyväksynyt minun sanani. Katso, Luoja on meidät hylännyt!”

”Minä sanoin: Sinä teit meistä itsesi kaltaisia, mutta me emme voi olla Sinun kaltaisiasi. Me emme halua olla Sinun kaltaisiasi. Vapauta meidät tästä tiedosta. Me tarvitsemme kadotuksen mahtia ja voimia, jotka Sinä olet hävittänyt kuoleman maasta.”

Olento voihkaisi sydäntä särkevästi. Se kirkaisi äänellä, joka lävisti jokaisen sielun.

Sitten vetoavalla äänellä se jatkoi: ”Ja niin meidät on nyt vapautettu. Jumala hävitti itsensä. Sota on ohi. Ei enää koskaan ole oleva rauhaa. Me elimme, mutta olimme kuolleita. Katso, nyt me olemme kuin kuolleet, mutta me elämme!”

Entropiaksi itseään nimittävä olento huusi ja räyhäsi. Sen tarkoitukset lävistivät jokaisen kaupungissa olevan kuin Jumalan sanat. Ne lensivät moniulotteisina vasamina, täydellisinä olioina. Totisesti, sillä oli Jumalan voima. Se huusi ja vetosi kuulijoihinsa.

”Tulkaa, ja ottakaa vastaan tulinen kasteeni, joka polttaa teistä kaiken turhan pois. Tulkaa minun luokseni niin saatte jälleen elää.”

Entropian tahdonvoima oli vastaansanomaton. Etsijä ei voinut ajatella muuta kuin Entropian ajatuksia. Hän halusi tuon tulisen kasteen! Mutta silloin, kun hänen halunsa oli suurimmillaan ja hän tunsi pakottavaa halua lentää päin uutta jumalaa, häneen kaiverretut merkit alkoivat villisti poltella. Ne kuumottivat niin kovin, että alkeellisten viettien voima alkoi tasoittua. Pakottava vaatimus muuttui hallittavaksi.

Etsijä ja hänen pinnallaan oleva nimetön olento kavahtivat, sillä he olivat yhteydessä toistensa kanssa ja aistivat saman mitä toinen tunsi. Molemmat olivat olleet Entropian voimavaikutuksessa, mutta nyt ajautuivat sen ulkopuolelle ja tarkastelivat uutta jumalaa uudesta näkökulmasta.

Etsijä alkoi tuntea vahvaa halua siirtyä pois kaupungista. Hänen sisälleen kasvoi omituinen pelon tuntemus, alkukantainen häivähdys niiltä ajoilta, kun hän ei vielä ollut edes tiedostava sielu. Pelon tunteen lisääntyessä häneen kaiverretut merkit alkoivat kirkua. Ne värisivät villisti hänen sielussaan ja huusivat Kadotusta.

Entropia lopetti puheensa, ojensi pitkän nivelikkään raajan nyt turpeasta madon ruumiistaan ja tarttui kiinni Etsijän eetteriruumiiseen. Entropia oli hiljaa, mutta sen raaja vapisi jännityksestä tai ilosta. Se nosti Etsijän ja hänessä edelleenkin kiinni pysyttelevän nimettömän olion jättimäisen, näennäisen sokean madonpäänsä eteen ja avasi löyhkäävän suunsa auki. Samassa sen pää muuttui erään Elohim Patrokselaisen, kaapparikapteenin muotoiseksi ja puhui sammaltavalla äänellä vain Etsijälle.

”Ah, kunnioitettu palvelijani on asettunut ihmisten yliseen avaruuteen ja sai heti saalikseen yhden korkeimmista hengistä. Ole kunnioitettu sinä, uskollinen lapseni avaruuksien äärellä, kaikkeuksien reunalla. Minä otan mielelläni vastaan tämän uhrin!”

Etsijä kirkaisi, kun tunsi polttavan tulen erkanevan jättimäisen kaapparikapteenin silmistä. Nimetön irrottautui nopeasti. Taivaalliset miekat korvensivat tulensäteinä Etsijän eetteriruumista syvälle sielunpohjaan saakka. Merkit tuntuivat olevan jonkinlainen kartta, jonka mukaan hänen perimmäistä olemustaan leikeltiin ohuiksi suikaleiksi.

Sitten yhdessä hetkessä kipu päättyi. Etsijä tunsi olonsa varsin kevyeksi.

Hänet heitettiin ilman halki ja hän putosi mustana koskena virtaavan lyijyvirran pyörteisiin. Virta syöksyi runnellun eetteriruumiin kimppuun kuin armoton kiehuva happo. Se syövytti hänen ohueksi käynyttä sieluaan vielä lisää. Mitä syntiä hän oli ikinä tehnyt, sen muistokin hävisi hänen mielestään.

Mitätön sielu ajautui tahdottomana kaupungin ulkopuolella synkän virran pyörteissä ja joutui pieneen kanavaan, joka kulki eräälle pienelle saarelle. Virta sylki sielun sen rannalle. Saareke oli hänen korkeimman kuninkaallisen majesteettinsa yliavaruusaseman saapumisterminaalin muotoinen. Sen keskellä oli metallinen paineovi, jossa oli pieni pyöreä ikkuna. Ikkunasta kajasti syvän punainen ylisen avaruuden lumoava valo. Se hehkui lämpimästi kutsuen ja Alwar Hammer havahtui, nosti päätään ja tuijotti epämääräisesti tuttua, pyörteistä hehkua.

Entropia oli vienyt suuren osan Etsijän iäisistä muistoista ja olemuksesta, ja se mitä ei ollut viety, oli kärsinyt tuhoa virran syvyyksissä. Se mitä oli jäänyt jäljelle, oli hänen mitä inhimillisin sielunsa: pieni elämän kipinä, tietoisuus joka oli joskus kehittynyt jollakin kaukaisella planeetalla. Vain Alwar Hammer oli jäänyt jäljelle, kuoriutunut jumalisuuden tuhkasta. Maailmankaikkeus tuntui hänen ympärillään painostavana ja suurena, Entropia pelottavalta kuvajaiselta hänen sekaisessa mielessään.

Pastori Hammer nousi huojuen seisaalleen metallisista laatoista kootulla lattialla. Katseli ympärilleen. Kanavat soljuivat pienen saarekkeen ympärillä ajattomina. Pinnalla ajelehti hiiltyneitä ihmisruumiita, joiden näkeminen puistatti häntä.

Pinnan alla liikkui verenpunaisia, lihaksikkaita olioita, joita rantahiekkakin oli täynnään: epämuotoisia, ihottomia ja sukupuolettomia ihmishahmoisia olioita. Ne matelivat hiekalla ja metallilaatoilla kohti keskellä sijaitsevaa ovea. Niiden liike oli hypnoottista ja liki äänetöntä.
Aika ajoin ovi avautui ja sen eteen keräytyneet kiemurtelevat ihmisenkaltaiset oliot katosivat aukon läpi. Pastori Hammer tuijotti niiden etenemistä pitkän tovin.

Samoin kuin toinen puoli kutsui matelevia ihmisalkioita, se kutsui Alwar Hammeria. Hän käveli oven luo ja matelevat oliot väistivät hänen tieltään. Juuri, kun hän oli tarttumassa oven pyöreään ruorimaiseen kahvaan, jokin kosketti hänen selkäänsä.

Hän kääntyi ja näki ilmassa leijuvan pyörteen, nimettömän olion, jonka muisti tunteneen hetken aikaa ennen tätä inhimillistä alennustilaansa. Se oli paennut kaupungista ja tuli pastori Hammeria hyvin lähelle. Hän tunsi sen läsnäolon säkenöivänä, sähköisenä pilvenä; varauksena, joka kulki hänen koko olemuksensa läpi. Sitten voiman purkaus keskittyi oikeaan olkapäähän, jonne se jäi kipinöimään vaimeasti.

Se kuiskasi hiljaa: ”Menkäämme Alwar Hammer. Nyt olisi hyvä aika mennä, ja jättää tämä taakse. Minä kyllä muistan sinunkin puolestasi. Menkäämme nyt”.

Hän totteli käskyä: avasi oven sielustaan ja astui läpi. Kaikkeus menetti hahmonsa pastori Hammerin ympärillä.

Epilogi

Tajuton mies kellui lyijyaaltojen päällä kelmeän ilmakuplan sisällä. Hän oli alasti ja hänen ruumiinsa oli ympäriinsä silvottu; viiltojen ja arpien kirjoma. Tällä kohtaa ylisen avaruuden ääretöntä merta oli tyyntä, sen pinta oli kuin kovaa lasia tai jähmettynyttä elohopeaa.

Muutaman virstan päässä kulki argonauttien kauppakillan raakatakiloitu rahtilaiva Ferveo. Sen tutkat olivat havainneet epämääräisen ilmiön meren pinnalla ja suuntasivat jo sitä kohti. Nähdessään syyn tutkan havainnolle miehet sen kannella tekivät omituisia merkkejään pahaa silmää ja vanhaa kehnoa vastaan.

Ilmiö oli sangen outo ja ennenkuulumaton, että mies saattoi kellua meren epäystävällisen pinnan päällä ilman minkäänlaista näkyvää keinoa. Lisäksi hänen kehonsa oli huolestuttavasti pakanallisten symbolien kirjoma, jotka aiheuttivat vilunväreitä taikauskoisille merimiehille.

Ilman kauppakapteenin päättäväisiä komentoja mies olisi saattanut jäädä ikuisiksi ajoiksi mittaamattoman laajan meren armoille. Nyt hänet nostettiin kauppalaivan etukannelle ja laivalääkäri kumartui hänen ylleen.

Runnellun miehen rintakehä kohoili vaimeasti.

Laivalääkäri totesi ilmeisen selvän asian ääneen: ”Hän elää. En tiedä minkälaisen helvetin tämä piruparka on käynyt lävitse, mutta nyt hän on turvassa. Te, perämies Edge, ottakaa mies olallenne ja tuokaa hänet hyttiini”.
Viimeksi muokannut Alwar Hammer päivämäärä 08.01.2009, 15:51:49, muokattu yhteensä 3 kertaa
Alwar Hammer
 
Viestit: 7
Liittynyt: 19.10.2008, 13:51:00
Paikkakunta: Helsinki

Re: Kuolemisesta

ViestiKirjoittaja Lenko » 07.11.2008, 10:12:34

Hei,

Teksti on ollut esillä hyvän aikaa ja olet sen palautetta saadaksesi esille asettanut. Tyylilaji ei ole ihan suosikkini ja, vaikka olisikin, en ole kummoinen kommentaattori. Paremman puutteessa joudut minun huomiohini toistaiseksi tyytymään. Muista, että nämä ovat mielipiteitä, eivät faktoja.

Kielellisesti minua häiritsi muutama asia.

Käytät runsaasti kuin-lauseita. Joku saa kertoa tarkemman taudinkuvan. Minä en osaa substantiivia ja verbiä enempää kielioppitermejä.

Alwar Hammer kirjoitti:...kuin mielen murheet...kuin suitsuten kuolemanmaan ikuisesta kaskesta...kuin tuo yliavaruudellisen meren omituisena vääntelehtivä materia...kuin ylväs enkeli ja yllättänyt sotaisan Belicoson armottomalla tavalla...kuin hänen elämänsä tuskien ja syntien armoton louhikko...kuin kuunsäteet öisen meren mainingeilla...kuin hennot perhoset...kuin ruosteinen verenpunaiseksi hapettunut ovensarana..jne.


Onnistunut vertauskuva on ajoittain paikallaan. Yliviljeltynä kiehtovuus katoaa. Sinuna koettaisin vähentää käyttöä tulevaisuudessa.

Teksti kaipaa tehostamista.

Alwar Hammer kirjoitti:Vasemmassa kädessä hänellä oli kouraan nähden varsin pieni pikari, jonka sisällä kiehui Belialin viskiä, joka oli keitetty toisella puolella, jossakin kaukana avaruuden tyhjyydessä, kalpean asteroidin kupeella.


Tämän kaltaisia kohtia on useita. Haet runsasta kirjoitustyyliä, mutta sanottavaa voi tiivistää tavoitteen kärsimättä. Henkilökohtaisesti pidän iskevämmästä suomesta, mutta se on mielipide ja meitä on moneksi.

Kerrontaa vaivaa lisäksi sanojen toisto. Ohessa yksi esimerkki.

Alwar Hammer kirjoitti:Etsijä nousi kannolta ylös, hän oli päättänyt mennä kaupunkiin sisälle. Pyörrehenki oli kuunnellut tarpeeksi kolmihaaraista olentoa ja ilmaisi halunsa liittyä Etsijän seuraan. Se laskeutui Etsijän päälle ja sitoutui hänen henkensä pinnalle kuin iho on kiinni lihasten päällä. Etsijä tunsi pyörrehengen syvyyden ja läheisyyden ympärillään pehmeänä lohduttavana ilmapiirinä. Yhdessä he suuntasivat kohti metsänrajaa ja kaupunkia.


Pahus. Työ sai minut kiinni. Jatkan myöhemmin.
Lenko
 
Viestit: 531
Liittynyt: 08.10.2008, 20:49:22
Paikkakunta: Jyväskylä

ViestiKirjoittaja kaarne » 07.11.2008, 20:02:13

Pienistä kielellisen hiomisen tarpeista huolimatta novelli oli ihan luettavaa kamaa.

Erityisen hyvin toimi mielestäni ensimmäinen luku, todella outo maailma tuli hyvin kuvailtua ja herätti mielenkiinnon.

Keskiosaa voisi mielestäni lyhentää ja tiivistää. Yleensäkin kirjallisuudessa on todella haasteellista kuvata "taivasta" kiinnostavasti ja tässä tapauksessa se ei oikein onnistunut.

Loppupuoli toimi taas hyvin.
kaarne
 
Viestit: 10
Liittynyt: 03.11.2008, 14:01:12

ViestiKirjoittaja Alwar Hammer » 09.11.2008, 00:13:42

Kiitoksia näistä hyödyllisistä kommenteista. :P

Kävin tuotokseni läpi ja pyrin kiinnittämään huomiota mainittuihin korjausehdotuksiin. Kiinnitin huomiota kuin-sanan käyttöön, yritin poistaa turhia toistoja ja yksinkertaistaa lauserakenteita siellä täällä. Lisäksi yritin tiivistää keskiosan kuvailuja. Muokkasin myös kaupungin kuvausta.

Tiedän hyvin, että perisyntini on maalailla turhan kirjavia kielikuvia vähän Kalevalan malliin, jonka runomitassa aina toistetaan kaikki. Tekstini on ylirunsasta, tunnustan. Tykkään Eino Leinostakin... :wink:

Minulla ei sinällään ole tarkoitusta hakea runsasta kirjoitustyyliä, se on vain jotakin joka pulppua sormenpäistä ulos, kun asettuu näppäimistön ja monitorin äärelle. Yritän päästä tästä tavasta eroon tai ainakin kohtuullistaa runsastelua. Tiedostan, että tekstistä tulee raskaslukuista, kun liikaa laverrellaan. Kun kirjoitan ensimmäiset versiot, tavaraa on yleensä kertynyt aika paljon, ja sitten joudun veistelemään ylimääräiset pois. Kirveellä on töitä.

Luin Kingin "Kirjoittamisesta"-oppaan hiljattain ja siinä on aika hyviä vinkkejä. Valitettavasti itselläni ei ole mahdollisuutta käyttää päivittäin monia tunteja kirjoittamiseen, ja tästä syystä kehittyminen on varsin hidasta. Harrastuspohjalta tässä kai lähinnä naputellaan. Mainitsemanne puutteet ovat erinomaisia apukeinoja: itse on lopultakin niin sokea omien tekstien suhteen.

PS: Laitoin korjatun version tähän vanhan tilalle.
Alwar Hammer
 
Viestit: 7
Liittynyt: 19.10.2008, 13:51:00
Paikkakunta: Helsinki

Versio 08012009

ViestiKirjoittaja Alwar Hammer » 08.01.2009, 16:21:21

Hei

Olen edelleenkin jatkanut tekstini muokkaamista, ja tässä on viimeisin tulos.

Tämän nimenomaisen tarinan kanssa olen elänyt läpi Kingin käsitystä kirjoittamisesta arkeologiana, enkä tiedä onko tämä minun fossiilini vieläkään tarpeeksi hyvin esillä. Olen tarinan valmistumisen jälkeen lukenut sitä läpi kymmeniä kertoja, ja joka kerta löytyy aina jotakin muutettavaa, kiillotettavaa tai kaiverrettavaa. Etuperin... Takaperin...

Olen itse nauttinut tästä prosessista. Tarina on edelleenkin mielessäni elävänä. Tosin nyt tietynlainen kyllästyspiste on tullut vastaan: lahjakkuuden tai lahjattomuuden rajat.

Jos vielä joku haluaa tekstiä kommentoida, niin luonnolllisesti otan kritiikkiä mielelläni vastaan. En kuitenkaan oleta, että jos joku on tämän tekeleeni vanhemman version jo lukenut, että sitä vielä uudelleen viitsisi silmäillä. Sinällään ehkä ajan hukkaa. Maailmasta, kun oikeasti hyvä luettava ei lopu kesken. Muutokset vanhempiin versioihin verrattuna ovat lähinnä kirjoitusasuun liittyviä, mitään erityistä uutta en ole tekstiin lisännyt.

Ehkäpä nyt jätän tämän tarinan lepämään sisälleni ja alan keskittyä toisiin. Minulla on jo "valmiina" toinen tarina tähän samaan universumiin liittyen ja työn alla on kolmas, joka on sitten suoraa jatkoa tälle tarinalle. Siinä tulen keskittymään Alwarin kärsimyksiin tuonpuoleisen sijasta tämänpuoleisessa tai -ylisessä maailmassa. Tulen kuvaamaan Alwarin maailmaa ja itse Alwaria henkilönä syvemmällä tavalla. Tässä tarinassahan Alwarin persoonallisuus jäänee hieman vähäiselle sijalle kuvauksessa. Varsinkin kun tuonpuoleinen Alwar on enemmänkin immanentti jumalhahmo, joka on persoonallisuuden yläpuolella.

Ehkäpä jossakin vaiheessa julkaisen uusia tarinoita kotisivuillani, mutta ei nyt varmaan ihan äkkiä kuitenkaan.

t: A.H.
Alwar Hammer
 
Viestit: 7
Liittynyt: 19.10.2008, 13:51:00
Paikkakunta: Helsinki


Paluu Verkossa ilmestyneet novellit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron