Hankalin tapauksenne

[tniemi]

Mikä on ollut vaikein tekstipätkänne kirjoittaa, ja minkä vuoksi?

[Piikki]

Muistokirjoitus yhdistyksen puolesta kunnianarvoisesta lääkäristä, jonka tunsin vain viimeisen kymmenen elinvuoden aikana, ja joka kuitenkin oli elämänsä aikana ehtinyt olla hyvin erikoisissa jutuissa mukana. Homma oli vaikea, koska sillä oli laaja lukijakunta, kaikki muistokirjoituksen lukijat varmasti lukivat tekstin hyvin tarkasti ja aikaa oli vähän. Olin luonnollisesti yhteydessä omaiseen, mutta siitä huolimatta paikka oli mielestäni hyvin tiukka: minä tunsin lääkärin hilpeän ja raisun puolen, mutta eihän se taas kuulu muistokirjoitukseen. Onneksi olin tehnyt hänestä aiemmin haastattelun, ja tiesin kaikenlaista yleistäkin.

[tniemi]

Kiitoksia, kun pudotit omat kirjoitusongelmani suoraan oikeaan kokoluokkaan. Tämä oli oikeastaan juuri se mitä kaipasin.

Mutta entä proosallisesti?

[Hanska]

En muista just nyt mitään yksittäistä tekstinpätkää, mikä olisi ollut sillä tavoin erityisen vaikea, että vaikeus erottuisi muusta kirjoittamisen vaikeudesta.

Mutta yksi turhauttavimmista tilanteista on se, kun novelli on mietittynä ja sillä tavalla kasassa henkilöineen, maisemineen, juonineen ym., että voisi hyvin lähteä sitä kirjoittamaan, mutta kieli ei löydä sitä novellia. Ei vaikka miten sitä kirjoittaisi: aloittaisi alusta, keskeltä, lopusta, dialogista, kuvauksesta jne. Kun on se novelli ja näkee (filminä), mitä siinä tapahtuu, näkee ja kuulee ihmiset, tuntee heidät, tuntee tuoksut ja maut ja polun yli menevät juuret jalan alla, mutta ei löydä kieltä, joka olisi yhtä tämän maiseman ja näiden ihmisten kanssa; silloin on tunne, että roikkuu löysässä hirressä.

Ja jos jollakulla on tähän dilemmaan ratkaisuehdotuksia, niin niitä otetaan aina kiitollisuudella vastaan.

[tniemi]

Hmm.

Itselläni on juuri nyt tuollainen "mikä perkele tässä nyt mättää"-tyyppinen tilanne. Ei ole ensimmäistä kertaa, ja ennenkin rämmitty eteenpäin, mutta kun ei vaan tunnu saavan ongelman nurkasta kiinni.

Nykytekstissä on liian monta asiaa, joita kaikkia pitäisi yhtä aikaa hallita:
- hahmojen tunnetilat, yhden pimahtaminen.
- valaistus! Ihan totta...
- kommunikointi (kiinteä kaapeli & kanavien käyttö)
- sotilastekninen realismi, joka haittaa kirjallista luovuutta
- mitään ei tapahdu; aina hankalaa, kun mitään ei tapahdu
- sivuja on kasassa niin paljon, että olen jo kuluttanut loppuun helppojen kuvausten/sutkausten listan
- kohtaukset ovat sirpalemaisia, eivätkä istu kohdalleen.

Jos tekee näin, niin tuo reuna irvistää. Jos taas tällä tavalla, niin tuo hahmo ei toimi.

- - -

Hah! Googletin netticolosseumia, ja löysin viimekertaisen samanlaisen ongelmani:

Tällä hetkellä kirjoitetaan... hierotaan... kirjoitetaan... hierotaan... Hidastahan se on, mutta niin kauan kun homma etenee on asia periaatteessa Ok.

^ juuri tuollainen tilanne on nyt. Ja täsmälleen samanlainen ongelma: liian monta liikkuvaa asiaa, kohtausluettelon sirpalemaisuus. Ja kyllä, Talamuksen puuttumisella on ratkaiseva vaikutus Nimbuksen jaaritteleviin monologeihin. Kaipaisin heijastuspintaa, mutta kun sitä ei ole.

Positiivisena seikkana: se teksti jonka kirjoitin tuon edellisen kriisitilanteen jälkeen on kenties parasta jota olen koskaan kirjoittanut.

Ja hahmoja on tällä hetkellä kohtauksessa kuusi kappaletta...

Paljonkohan isompi pää maksaisi?

[Hanska]

Luin just aamukahvin kera Turun Sanomista jutun Aivot ylikierroksilla.

Siinä neurologi, aivotutkija Kiti Müller sanoi, että "Rajallinen on nimenomaan ihmisaivojen työmuisti, johon mahtuu kerralla vain 5-7 asiaa." (Ja iän myötä kapasiteetti vielä laskee. )

Proosaa kirjoittaessa yleensä täytyy pitää paljon useampia asioita mielessä yhtä aikaa. Ilmankos usein on tunne, että aivot pakahtuvat, kun yrittää pitää kaikkia lankoja yhtä aikaa käsissä (varsinkin pitemmissä teksteissä). Eikä siihen taida edes auttaa suklaa. Yksi muistikampa lisää, kiitos!

[Piikki]

Minä tarttuisin Teron esimerkissä tuohon fiilikseen "mitään ei tapahdu". Käyttäisin kieltä/kerrontapaa suodattimena, eli ottaisin jonkun paikalla olevan hahmon, jonka tunteiden kautta kuvaisin fiiliksen "mitään ei tapahdu". Kaikki toiminta häipyisi takaa-alalle tai tulisi kuvattua turruttavan fiilisen läpi. Ja kieltä käyttäisin esim. niin, että lauseen rytmiikka muuttuisi, yrittäisin tavoittaa siihen joko verkkaisuutta tai sitten hakkaavuutta (riippuen kokijasta).

Oma vaikein kaunokirjallinen tapaus? Tilausnovelli tiukalla aikataululla. Omista jahnailuista johtuen aika meinasi loppua kesken, ja oli enää vain pari päivää aikaa kirjoittaa aiheesta, josta en aluksi ollut varma. Loppujen lopuksi kirjoitin novellin kolmessa tunnissa ja siitä tuli toimiva. Mutta alkoi olla paniikki, kun homma meni niin viime tinkaan, ja aihe yritti pakoilla parhaansa mukaan.

[tniemi]

Minä tarttuisin Teron esimerkissä tuohon fiilikseen "mitään ei tapahdu".

Tämäpä oli oikeastaan se alkuperäinen idea joskus muinoin. Toiminnallisen pätkän jälkeen kasataan voimia sitä todellista kohtaamista varten, mutta mitään ei tapahdukaan. Hidastuminen, pysähtyminen.

Lukija tietää, että ei tässä ole kaikki. Hahmotkin tietävät sen, mutta kun mitään ei vain tapahdu. Odottaminen, varautuminen. Kaikkien kliseiden kultainen hetki. Yksinäinen rakkaudentunnustus ja kädestä kiinni pitäminen.

Ja sitten kaatuu sontakuorma niskaan.

- - -

Vaihdoin päähenkilöä jonka kautta tilanne kuvataan. (Niitä oli se kuusi paikalla.) Nyt kohtaus alustaa tämän uuden henkilön tunnetiloja (tarvitaan tulevaisuudessa), ja jälleen yksi Nimbuksen jaaritteleva monologi poistettiin. Molemmat hahmot hyötyvät muutoksesta. Hemmetin yksinkertainen asia, mutta kun ei vain älynnyt tehdä aikaisemmin.

Silti, tuo mikrotason kohtausrunko on pakko oikoa, muuten juututaan taas tähän.

Täytyy tietää mistä seuraava kohtaus alkaa, muuten siirtymä ei luista.

- - -

Oma vaikein kaunokirjallinen tapaus? Tilausnovelli tiukalla aikataululla.

Onneksi minä kirjoitan vain omaksi huvikseni (<- ), en aikataululla. Rahatöissä on riittämiin näitä deadline-oli-jo-eilen, materiaali-saapuu-huomenna, joomlan-lomakelaajennus-räjähtää-skandeihin -arkitilanteita.

[Sarveton]

Proosan kirjoittamisessa vaikeinta ovat rakkauskohtaukset. Siis mikä tahansa, mihin liittyy jotain lääppimistä tai toisen ihastelua. On hirveän vaikeata löytää sanoja ja tunteita, jotka eivät olisi liian siirappisia.

Yleensäkin ottaen minusta vaikeinta kirjoittamisessa on kliseiden ja ontuvien kielikuvien välttäminen... suorastaan mahdotonta se on.

[Milu]

Haastattelun tekeminen silloin, kun haastateltava puhuu parin sanan vastauksia, on yksi vaikeimmista mitä nyt muistan tulleen eteen. Toisaalta on ollut esim. gradun kanssa yksittäisiä käsittämättömän vaikeita kohtia, joissa vaikeus johtuu lähinnä siitä, että on pidetty vain ihan liikaa taukoa tekstin kanssa...

Proosassa minulle vaikeimpia on ollut ainakin kohtaus, jossa nuorta hahmoa kiusaavat sanallisesti samanikäiset yhteisön jäsenet. Se on kummallisen vaikea toteuttaa uskottavasti ja niin, että esim. kiusaajat eivät vaikuta liian nuorilta.

Sen sijaan rakkauskohtaukset eivät ole tuottaneet minulle yleensä vaikeuksia. Ehkä siksi, että vältän niitä viimeiseen asti tai keskityn johonkin muuhun. Rakkaus tulee jotenkin sitten joko "siinä sivussa" tai käsitellään hyvin lyhyesti.

[tniemi]

"Rajallinen on nimenomaan ihmisaivojen työmuisti, johon mahtuu kerralla vain 5-7 asiaa." (Ja iän myötä kapasiteetti vielä laskee. )

Nukkumalla kunnolla (10-12 tuntia) ja juomalla sen jälkeen kaksi kuppia kahvia sain itselleni väliaikaisesti kaksi lisämuistipaikkaa.

(Kyllä, olen nähnyt knurdin, eikä se ole kaunis.)

Suklaa lienee laillisista huumeista ainoa, joka auttaa myös.
Jotkut tosin kuulema tarvitsevat tupakan, ennen kun sanat suostuvat irtoamaan harmaasta massasta.

[Sayuri]

"Suklaa lienee laillisista huumeista ainoa, joka auttaa myös."

Itselläni on paha tapa ostaa aina suklaata kun on makeanhimo (onneksi en kuitenkaan syö kaikkea kerralla niin kuin jotkut kaverini), mutta se auttaa myös luovuuteen. Piirrän ja kirjoitan paljon vapaammin suklaalevyn äärellä. On se ainakin parempi vaihtoehto kuin tupakka.
Aina jos tuntuu, ettei ajatus luista, käyn nappaamassa pari palaa suklaata ja rentoudun. Alkaa kummasti kirkastua ajatus sen jälkeen. :)

[hannuk]

Älä vain syö kirjottaessasi. Siitä tulee aikamoista sotkua

Minä olen opetellut pitämään suuni kiinni kun kirjoitan. Välillä on hyvä pitää paussia ja miettiä miten juttu jatkuisi.
Siinä minä olen klassinen kahvikuppi- ja tupakka mies.

Raakatekstiä kirjoittaessa ei ole väliä vaikka olisi kännissä, mutta tekstiä muokatessa pitää olla tarkkana.

[tniemi]

Kirjoitan itse suoraan sen verran valmista tekstiä (paha tapa, tiedän...), etten kykene minkäänlaiseen luovaan kirjalliseen toimintaan kaljan tai kahden jälkeen.

Saattaisi olla helpompaa, kun osaisi luonnostella tekstiä. Kirjoittaisi jonkinlaisen raaka-draftin, ja sitten tilkkisi sitä kasaan. En tiedä.

Joku, joka on kirjoittanut molemmilla tavoilla voisi kertoa.

Tekstin ideointiin kunnon kapakkakeskustelu on meillä paras metodi, jopa yksittäisten kohtausten tasolla. ("Ja sitten hän hyppää sieltä!" "Hehhehheh!") Muistiinpanovälineet vain mukaan. Toisaalta lenkilläkäynti tuntuu auttavan myös, ja se myös tasoittaa karmaa suklaan ja oluen osalta...

Mutta mikään juoksulenkki tai kapakkapalaveri ei tunnu tehoavan silloin, kun teksti on liian monimutkainen! (Ne hemmetin muistipaikat!) Ideat tuntuvat kyllä hyviltä, mutta kun palaa takaisin monitorin ääreen, niin toteaa, että ei hemmetti, ei se toimikaan, tuon yhden seikan takia...

Ohjelmoinnin puolella isot ongelmat pilkotaan yhä pienempiin kappaleisiin, kunnes yksittäiset sirpaleet ovat triviaaleja. Tämä lähestymistapa toimii myös proosan kanssa, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Tietokone asettaa ei-muuttuvat reunaehdot, mutta suomenkieli joustaa. Kaikki on mahdollista, mikään ei ole sidottua.

Tästä vapaudesta seuraa ongelmia. Kirjoittaja yrittää sovitella kirjavia paloja yhteen, mutta ne eivät tunnu sopivan. Jos kahden palan paikkaa vaihtaa, niin kuvasta tulee täysin erilainen. Saumakohdat tilkitään purukumilla, ja jos palat eivät istu kunnolla, niin purukumia joutuu käyttämään aivan liikaa.

Ja tämän jälkeen kun vielä ymmärtää, etteivät ne palatkaan ole kiinteitä. Nekin vielä joustavat, ja muuttavat muotoaan. Ja kun yhtä taivuttaa, niin toinen muuttaa muotoaan, ja joku yksittäinen muuttuu turhaksi...

Mutta nyt loppuu tämä metaforavuodatus. Painun pihalle ja yritän miettiä politiikkaa.

[Sarveton]

Ohjelmointia työkseni useita vuosia tehneenä on vielä lisättävä edelliseen metaforaan:

Purkkaratkaisut tuppaavat jäämään ikuisiksi. Kun ne kerran toimivat.

Tämä ilmiö ei ole kyllä tekstin tasollakaan itselleni kovin vieras En pyri täydellisyyteen. Kunhan homma toimii, voin siirtyä eteenpäin. Jos jokin siinä vaivaa, huomaan sen käytettävyystutkimuksessa = oikoluvussa. Korjaan sitten.