Kerrontatapojen ongelmallisuudesta

[Halko]

Luinpa tuossa taas pitkästä aikaa ihan harrastelijaspefiä ja sen innoittamana aloin pohtia kerrontaan liittyviä ongelmia. Ajatus johti toiseen ja niinpä siis ajattelin perustaa tällaisen ketjun, kun en valmista löytänyt. Kun puhun kerrontatapojen ongelmista, en suinkaan tarkoita kieliopillisia ongelmia. Kerrontatapojen ongelmat perustuvat ennemminkin dramaturgiaan, lukijan oletuksiin ja muihin konsepteihin, joidenka oikeita ratkaisuja ei löydy äidinkielen tenttikirjoista. Otan tässä aloituspuheenvuoron eräästä ongelmasta, mutta ajattelin, että tätä samaa ketjua voitaisiin käyttää muidenkin havaittujen ongelmien pohtimiseen. Kertokaa siis vapaasti, minkälaisia kerronnallisia dilemmoja olette kohdanneet lukiessani, taktiikoita ja kikkoja, jotka eivät mielestänne toimi - mutta sitäkin tärkeämpää kuin on kertoa, kuinka jokin ei toimi, on pohtia, kuinka se voitaisiin saada toimimaan.

Olin noheva ja keksin jopa eräälle havaitsemalleni ilmiölle nimen. Kutsun tätä ongelmaa puolueellisen kerronan ongelmaksi joka liittyy tiiviisti toiseen ongelmaan, nimeltä selittelevän kerronnan ongelma. Puolueellisessa kerronnassa ongelmaksi muodostuu se, että kirjoittajan tekstistä paistaa liian selkeä jonkin tahon, hahmon tai asian puolustaminen ja ihannointi, jolloin koko teksti tuntuu rakentuvan tuon kyseisen elementin boostimiselle. Ongelmaksi se muodostuu lähinnä, jos se on aivan liian läpinäkyvää ja pomppaa lukijan silmille. Omalla kohdallani se aiheuttaa väistämättä tietyn anarkisti-efektin, eli menetän samantien kykyni samaistua tekstiin ja asetun tuota puolustettua voimaa vastaan VAIKKA se sisällöltään olisikin esimerkiksi itselleni ominainen, koska sen ilmaisutapa tekstissä on liian kökkö. Puolueellisen kerronnan ongelman sisarongelma on selittelevä kerronta, joka tarkoittaa siis minkä tahansa informaation latelua ikään kuin "ilmaiseksi" ilman, että sitä ajetaan sisään jollain tapahtumalla. Yleensä tällainen kerronta tukee puolueellista näkökulmaa, ja tuo kontekstin ulkopuolista tietoa siitä, kuinka mahtava/traaginen/eeppinen/ihana päähenkilö tai muu puolustettu taho on.

Havaitsin tämän ongelman ensimmäistä kertaa lukiessani Conania (kyseessä ei kuitenkaan ollut Robert E. Howardin kirjoittamaa Conania, vaan jonkun hänen jalanjäljissään jatkaneen, en enää muista kenen). Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kirjoittajalla ei ole haluakaan luoda mitään juonta saatikka käsitellä mitään teemoja, vaan kaikkien hahmojen, tapahtumien ja asioiden ainoana päämääränä on palvoa Conanin muskelia.

Puolueellinen kerronta ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö, sillä kaikki teksti, syväluotaavasti analysoituna, on puolueellista. Sen sijaan se, kuinka sofistikoitunutta tuo puolueellisuus on, muuttuu usein ongelmaksi. Puolueellista kerrontaa edustaa myös useille meille tuttu kerronnan muoto nimeltä vuodatus, aka. angsti, joka liiallisesti rönsyillessään aiheuttaa myös lukijassa anarkisti-efektin. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö teksti voisi olla omakohtaista ja etteikö sen pitäisikin osittain olla. Nyt jälkikäteen miettiessäni useat omatkin tekstini ovat kärsineet (ja saattavat kärsiä yhäkin) puolueellisen kerronan ongelmasta.

Näkisin, että vaikutelma puolueellisuudesta lievittyisi, jos tarpeettomasta selittelevästä kerronnasta luovuttaisiin. Tekstin tulisi ikään kuin puhua puolestaan. Toiminnat kertovat enemmän kuin toimintojen yksityiskohtaiset kuvailut. Vaikka osittain pidänkin esimerkiksi Hemingwayta tylsän tekstin tuottamisen kuninkaana, on Hemingway kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka selittelevä kerronta amputoidaan irti tekstistä kokonaan.

Improvisoin rautalangasta väännetyn esimerkin käyttäen edellä mainittua Conan-hahmoa, koska en tähän hätään jaksa etsiä kirjahyllystäni laatuesimerkkejä kuvastamaan tapausta:

Selittelevästä kerronnasta kärsivä versio:

"Conanin teräksenluja katse upposi pöydän toisella puolella kyhjöttävän miehen silmiin. Kädenvääntöottelu oli alkamassa. Miesparan otsa hikoili pelosta, taisi mies tietää mitä oli tulossa katsoessaan tuota edessään hengittävää lihashirmua. Molemmat miehet asettivat kätensä pöydälle ja kävivät valmiiksi. Pöydän ympärille kerääntyneet ihmiset seurasivat haltioissaan tilannetta. Naiset seurasivat ihailevin katsein Conanin tyyniä eleitä hänen tarttuessaan vastustajaansa kädestä. Miehet alkoivat vääntää. Conan tiesi olevansa voitolla alusta asti, mutta antoi miehen toivoa. Mikä säälittävä moukka! Hänen rimpuilunsa olivat suorastaan sympaattisia. Conan vilkaisi yleisöön. Jännitys kasvoi ja kasvoi, kunnes saavutti kattorajansa. Nyt oli oikea aika. Conan iski miehen käden vasten pöytää kuin vahapötkylän...jnejnej"

Ja sitten versio ála Hemingway.

"Conan istuutui pöydän ääreen ja tuijotti vastustajaansa. Oli hiljaista. Katseet kiersivät pitkin majataloa. Hänen vastapäätään istuva mies ojensi kätensä. Conan tarttui miehen käteen ja väänsi sen pöytään. Ihmiset vaihtoivat keskenään katseita. Conan nousi pöydästä ja käveli pois. Pari päivää myöhemmin lääkäri lähetti hänelle laskun."

Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että tyylilaji itsessään olisi virhe. Tässä ehkä rinnallistan kaksi tyylilajia, jotka eivät ole välttämättä vertailukelpoisia, mutta uskon, että selittelevän kerronan poisto ei vaadi hemingwaylaista lakonisuutta, joskin siinä se tulee kaikista selkeimmin esille. Pointti on kuitenkin siinä, että Conanin ylivertaisuutta ei tarvitse kuvailla yllä kuvailluilla täytelauseilla, vaan sen voi ilmaista paljon voimakkaammin yksinkertaisilla jutuilla.

[Piru Naiseksi]

Riittävästi selittävä kerronta vaatii kirjoittajaltaan kykyä samastua lukijaan: mitä tämä jo tietää, millaisesta informaatiosta hän pystyy päättelemään juonen ja seuraamaan sitä. Virtuaalista rautalankaa vääntävään kirjoitustyyliin voi haksahtaa niin kokematon kuin kokenutkin tekstintuottaja: kokematon selittää liikaa varmuuden vuoksi, kokenut ehkä aliarvioi lukijoiden ymmärryskyvyn. Itse kirjoittaessaan sitä tahtoo toisinaan varmistua siitä, että juttu varmasti yltää lukijoiden tajuntaan toivotun kaltaisena, ja toisinaan taas jättää lukijalle raivostuttavan liikaa omaa arvattavaa. Lukija taas voi kulloisestakin mielentilastaan ja vireystasostaan riippuen pitää erityyppisistä kerronnoista.
Miten paljon esimerkiksi Internet-novellipalstoille kirjoittajan pitäisi ottaa huomioon lukijoilta saatu, joskus tylsäkin palaute?

[Seppo]

En sanoisi, että Conan-teksti sinänsä vääntää kovin paljon liikaa rautalangasta. Siinä on ihan hyvä elementtejä,
- naiset jotka ihailevat Conania
- Conanin itsevarmuus
jotka eivät toisessa versiossa tule esille, mutta asiat pitäisi osata kirjoittaa lukijaa kiinnostavasti.

Saa nauraa yritelmälleni, mutta mites näin:

"Conanin teräksenluja katse upposi miehen silmiin. Kädenvääntö oli alkamassa. Miesparan otsalle kohosivat hikikarpalot hänen katsoessa edessään hengittävää lihashirmua. Yleisö seurasi haltioissaan tilannetta. Naiset huokailivat Conanin pullistuville lihaksille, kun hän tarttui vastustajaansa käteen. Conan tiesi voittavansa, mutta antoi miehelle toivoa. Hänen rimpuilunsa olivat suorastaan sympaattisia. Mikä säälittävä moukka! Conan vilkaisi yleisöönsä. Jännitys kasvoi ja kasvoi, kunnes saavutti huipennuksensa. Silloin Conan iski miehen käden pöytään kuin vahapötkylän."

Esim. Hemingwayn Vanhus ja meri tarinassa tapahtuu varsin vähän, mutta silti tarinan jaksaa lukea. Miksi?

Lukija on AINA tietyllä tavalla oikeassa. Jos hän ei pidä tekstistä, tekstissä on joku vika. Kaikkeen kritiikkin pitää suhtautua tietyllä vakavuudella, mutta epäillen. Ei ole tarkoituskaan, että teksti miellyttäisi kaikkia. Jos tekstin saa miellyttämään kaikkia, siitä tulee liian tasapaksu, tavanomainen jne.
- omasta linjasta ja tyylistä kannattaa pitää kiinni.
- usein lukija kokee hyväksi vain ne tekstit, jotka myötäilevät hänen omaa kuvaansa maailmasta ja kertovat asioista, joista lukija on kiinnostunut.

[Halko]

Mielestäni taas tuossa Conan-esimekissä ei mitään muuta olekaan kuin rautalankaa. Kyseessä on tiettyyn rajaan asti makuasia, mutta itse ainakin koen, että tekstiä lukiessani sen tapahtuman aitous ja uskottavuus perustuu nimenomaan siihen tilaan ja ilmaan joka jää itse asian ympärille. Jos tuo tila täytetään pelkällä asialla, koen että aikaani tuhlataan. Toisaalta koen että aikaani tuhlataan yhtä lailla, jos mitään asiaa ei ole ja koko tila on täytetty pelkällä ilmalla - eli siis pelkällä tyylillä.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö teksti saisi sisältää elementtejä kuten Conanin itsevarmuus ja naisten ihailu, vaan siitä, että näitä elementtejä pitäisi käsitellä toiminnan, ei kuvailun kautta. Mikä tahansa aihe tai asia voidaan metodin kautta muuttaa latteaksi tai mielenkiintoiseksi. Mielenkiintoisuus taas perustuu kontrastiin. Conan ja kädenvääntötilanne on jo itsessään luonteeltaan maskuliininen - miksi sitä pitäisi vielä korostaa ja latteuttaa perustamalla myös kerronnan metodi samalle periaattelle, joka on jo sisäänkirjoitettu tekstiin? Tämä on periaate jonka opin ohjatessani ja käsikirjoittaessani lyhytelokuvia: jos kuvassa näytetään, että henkilöillä on kivaa, on vihonviimeinen typeryys laittaa päähenkilön suuhun sanoja kuten: "Voi vitsi mulla on kivaa."

Jos teoksen henkilö puhuttelee suoraan lukijalle kuin olettaen tämän olemassaolon valmiiksi, lukija menettää uskonsa tekstin maailmaan, sillä silloin teksti paljastaa itse olevansa pelkkää fiktiota. Tätä taas lukija ei halua kuulla, sillä hän ymmärtää sen jo (ellei satu olemaan psykoottinen). Hän haluaa lukea kirjaa "ikään kuin se tapahtuisi oikeasti", oli aihe kuinka uskomatonta spefiä tahansa. Emmehän mekään heitä ilmaan repliikkejä joilla yrittäisimme selitellä omaa olemustamme ikään kuin meitä tarkkailisi jokin näkymätön lukija. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, on melkeinpä lukijaystävällisempää unohtaa lukija ja keskittyä siihen tekstiin, kuin jatkuvasti pohtia tuon oletetun näkymättömän lukijan mieltymyksiä, jotka eivät kuitenkaan todellisuudessa aina vastaa niitä aitoja lukijoita.

Toki totta on sekin, että ihmiset haluavat lukea yleensä itsensä kaltaista tekstiä, mutta uskon, että he ovat alitajuntaisesti tehneet tuon valinnan ennemminkin kerrontatavan kuin itse aiheen perusteella. Mielestäni Metro 2033:n aihe on mielenkiintoinen, mutta jätin kirjan siitä huolimatta kesken, koska en pystynyt sulattamaan sen kielellistä metodia joka mielestäni alleviivasi epäoleellisia asioita ja antoi minulle kontekstin ulkopuolista, varsin tylsää informaatiota. Vastaavasti olen lukenut kirjoja, jotka eivät todellakaan vastaa ajatusmaailmaani (esim. Leo Tolstoin kirjat) mutta jotka siitä huolimatta olivat omalla laillaan kiehtovia.

[Seppo]

[mixu]

Ehkä paras conantarina on Mustan rannikon kuningatar. Miksi näin? Ensinnäkin tarina kulkee kuin juna kiskoilla ilman pysäkkejä. Mutta ehkä enemmän tarinassa toimii se, että Conan oikeasti rakastuu. Belit on hänen feministinen puolensa (joka sekin on aika maskuliininen), joka tuodaan esiin hyvinkin voimakkaasti. Tämä ristiriita piristää tarinankerrontaa kummasti. SPOILER: Lopuksi tietenkin maskuliinisuus kuitenkin voittaa. SPOILER

Belitin mukaantuonti tekee Conanista hivenen inhimillisemmän, mutta samalla maskuliinisemman. Tämä asetelma on se, jossa REH todella näyttää kertojankykynsä.

[Seppo]

[mixu]

[Seppo]

1. ei väännä rautalangasta niitä asioita, jotka lukija ymmärtää ilmankin

Tässä pitäisi ilmeisesti osata
a) asettautua lukijan housuihin, yrittää arvata miten pienillä vihjeillä asiat menevät perille ja tyytyä vain siihen. b) ei innostua liikaa kuvailemaan sitä Conanin kädenvääntötilannetta (toisaalta joku saattaisi väittää, että hyvä kirjoittaja voisi kirjoittaa vaikka 20 sivua pelkästään tuosta tilanteesta, tarkastella sitä katsojien silmin, takaumia edellisistä väännöistä jne.)
c) lukijaa on varmaan syytä yleensä yliarvioida kuin aliarvioida, harvoin pieni kryptisyys on pahasta, mutta kertomalla kaikille idioottimaisen selviä asioita tai toistamalla samaa saa null poäng

2. tarina kulkee koko ajan eteenpäin ja lukija koko ajan odottaa jotain tapahtuvaksi, tekee lukijan uteliaaksi

a) yksi tapa on kai paljastaa vähitellen mistä koko tarinassa on kyse
b) toinen voisi olla kertoa päämäärä heti alussa ja katsoa miten monien mutkien kautta lopputulokseen päästään
c) metsässä voi kävellä ja kuulla pelottavia ääniä, risu iskee poskelle, huuhkaja huudahtaa, mutta lisäksi pitää olla joku päämäärä, vaikka mummon mökki

3. kuvailee vain tarinan kannalta oleellisia asioita

a) onko se että aurinko paistaa olellista tarinan kannalta
b) onko se oleellista katselevatko naiset Conanin lihaksia vai eivät
c) onko Bilbon miekan pituus oleellista tarinan kannalta
d) onko oleellista rapiseeko tie kulkijan jalan alla

4. ei saarnaa mitään ideologiaa tai moraalia tai ismiä, josta lukija olisi eri mieltä

Tässä pitää kai valita kenelle kirjoittaa,
a) uskovaiselle on turha kiertoa ateistien pohdinnoista Jeesuksen historiallisen persoonan todellisuudesta
b) ateisti ei jaksa lukea tarinaa, jossa Jeesus tulee ja pelastaa
c) kommunismin tai kapitalismin ylistäminen ei yleensä toimi
d) kaikille miehille kelpaa: nopeita autoja voi ylistää, suuria aseita, pitkiä puukkoja, seksi, hemaisevat/kauniit/jne. naiset ja lihaksikkaita miehet
e) kaikille naisille: öö, en minä tiedä - mutta olen kirjoittanut eräässä novellissa, että pitää olla empatiaa ja sympatiaa ristiin rastiin, ihmissuhteita ja lapsia