Luinpa tuossa taas pitkästä aikaa ihan harrastelijaspefiä ja sen innoittamana aloin pohtia kerrontaan liittyviä ongelmia. Ajatus johti toiseen ja niinpä siis ajattelin perustaa tällaisen ketjun, kun en valmista löytänyt. Kun puhun kerrontatapojen ongelmista, en suinkaan tarkoita kieliopillisia ongelmia. Kerrontatapojen ongelmat perustuvat ennemminkin dramaturgiaan, lukijan oletuksiin ja muihin konsepteihin, joidenka oikeita ratkaisuja ei löydy äidinkielen tenttikirjoista. Otan tässä aloituspuheenvuoron eräästä ongelmasta, mutta ajattelin, että tätä samaa ketjua voitaisiin käyttää muidenkin havaittujen ongelmien pohtimiseen. Kertokaa siis vapaasti, minkälaisia kerronnallisia dilemmoja olette kohdanneet lukiessani, taktiikoita ja kikkoja, jotka eivät mielestänne toimi - mutta sitäkin tärkeämpää kuin on kertoa, kuinka jokin ei toimi, on pohtia, kuinka se voitaisiin saada toimimaan.
Olin noheva ja keksin jopa eräälle havaitsemalleni ilmiölle nimen. Kutsun tätä ongelmaa puolueellisen kerronan ongelmaksi joka liittyy tiiviisti toiseen ongelmaan, nimeltä selittelevän kerronnan ongelma. Puolueellisessa kerronnassa ongelmaksi muodostuu se, että kirjoittajan tekstistä paistaa liian selkeä jonkin tahon, hahmon tai asian puolustaminen ja ihannointi, jolloin koko teksti tuntuu rakentuvan tuon kyseisen elementin boostimiselle. Ongelmaksi se muodostuu lähinnä, jos se on aivan liian läpinäkyvää ja pomppaa lukijan silmille. Omalla kohdallani se aiheuttaa väistämättä tietyn anarkisti-efektin, eli menetän samantien kykyni samaistua tekstiin ja asetun tuota puolustettua voimaa vastaan VAIKKA se sisällöltään olisikin esimerkiksi itselleni ominainen, koska sen ilmaisutapa tekstissä on liian kökkö. Puolueellisen kerronnan ongelman sisarongelma on selittelevä kerronta, joka tarkoittaa siis minkä tahansa informaation latelua ikään kuin "ilmaiseksi" ilman, että sitä ajetaan sisään jollain tapahtumalla. Yleensä tällainen kerronta tukee puolueellista näkökulmaa, ja tuo kontekstin ulkopuolista tietoa siitä, kuinka mahtava/traaginen/eeppinen/ihana päähenkilö tai muu puolustettu taho on.
Havaitsin tämän ongelman ensimmäistä kertaa lukiessani Conania (kyseessä ei kuitenkaan ollut Robert E. Howardin kirjoittamaa Conania, vaan jonkun hänen jalanjäljissään jatkaneen, en enää muista kenen). Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kirjoittajalla ei ole haluakaan luoda mitään juonta saatikka käsitellä mitään teemoja, vaan kaikkien hahmojen, tapahtumien ja asioiden ainoana päämääränä on palvoa Conanin muskelia.
Puolueellinen kerronta ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö, sillä kaikki teksti, syväluotaavasti analysoituna, on puolueellista. Sen sijaan se, kuinka sofistikoitunutta tuo puolueellisuus on, muuttuu usein ongelmaksi. Puolueellista kerrontaa edustaa myös useille meille tuttu kerronnan muoto nimeltä vuodatus, aka. angsti, joka liiallisesti rönsyillessään aiheuttaa myös lukijassa anarkisti-efektin. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö teksti voisi olla omakohtaista ja etteikö sen pitäisikin osittain olla. Nyt jälkikäteen miettiessäni useat omatkin tekstini ovat kärsineet (ja saattavat kärsiä yhäkin) puolueellisen kerronan ongelmasta.
Näkisin, että vaikutelma puolueellisuudesta lievittyisi, jos tarpeettomasta selittelevästä kerronnasta luovuttaisiin. Tekstin tulisi ikään kuin puhua puolestaan. Toiminnat kertovat enemmän kuin toimintojen yksityiskohtaiset kuvailut. Vaikka osittain pidänkin esimerkiksi Hemingwayta tylsän tekstin tuottamisen kuninkaana, on Hemingway kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka selittelevä kerronta amputoidaan irti tekstistä kokonaan.
Improvisoin rautalangasta väännetyn esimerkin käyttäen edellä mainittua Conan-hahmoa, koska en tähän hätään jaksa etsiä kirjahyllystäni laatuesimerkkejä kuvastamaan tapausta:
Selittelevästä kerronnasta kärsivä versio:
"Conanin teräksenluja katse upposi pöydän toisella puolella kyhjöttävän miehen silmiin. Kädenvääntöottelu oli alkamassa. Miesparan otsa hikoili pelosta, taisi mies tietää mitä oli tulossa katsoessaan tuota edessään hengittävää lihashirmua. Molemmat miehet asettivat kätensä pöydälle ja kävivät valmiiksi. Pöydän ympärille kerääntyneet ihmiset seurasivat haltioissaan tilannetta. Naiset seurasivat ihailevin katsein Conanin tyyniä eleitä hänen tarttuessaan vastustajaansa kädestä. Miehet alkoivat vääntää. Conan tiesi olevansa voitolla alusta asti, mutta antoi miehen toivoa. Mikä säälittävä moukka! Hänen rimpuilunsa olivat suorastaan sympaattisia. Conan vilkaisi yleisöön. Jännitys kasvoi ja kasvoi, kunnes saavutti kattorajansa. Nyt oli oikea aika. Conan iski miehen käden vasten pöytää kuin vahapötkylän...jnejnej"
Ja sitten versio ála Hemingway.
"Conan istuutui pöydän ääreen ja tuijotti vastustajaansa. Oli hiljaista. Katseet kiersivät pitkin majataloa. Hänen vastapäätään istuva mies ojensi kätensä. Conan tarttui miehen käteen ja väänsi sen pöytään. Ihmiset vaihtoivat keskenään katseita. Conan nousi pöydästä ja käveli pois. Pari päivää myöhemmin lääkäri lähetti hänelle laskun."
Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että tyylilaji itsessään olisi virhe. Tässä ehkä rinnallistan kaksi tyylilajia, jotka eivät ole välttämättä vertailukelpoisia, mutta uskon, että selittelevän kerronan poisto ei vaadi hemingwaylaista lakonisuutta, joskin siinä se tulee kaikista selkeimmin esille. Pointti on kuitenkin siinä, että Conanin ylivertaisuutta ei tarvitse kuvailla yllä kuvailluilla täytelauseilla, vaan sen voi ilmaista paljon voimakkaammin yksinkertaisilla jutuilla.