Lapsi päähenkilönä aikuisten kirjassa

[Carvtum]

Olen toisessa romaanissani (ensimmäinen oli lähinnä koe: saanko yleensä mitään aikaiseksi) ottanut sisällöksi kehityskertomuksen: kuusivuotiaasta pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi. Haastava aihe 60:lle miehelle. Kyseessä on Suomen metsiin sijoittuva "tarzan-tarina", ERB:n suurten mangaanien tilalla on minulla pienet peikot.

Olen koelukenut 8-vuotiaalle tytölle tarinan sen osan, jossa päähenkinkilö kasvaa 6-vuotiaasta 9-vuotiaaksi. Kiitollinen kuuntelija torjui päättäväisesti mumminsa väitteet, että "ei lapsi ajattele tuolla tavalla". Sain täyden hyväksynnän uskottavuudelle asiantuntijalta.

Mutta kyseessä ei ole lastenkirja. Voiko kokeesta tehdä johtopäätöksen, että kirjan sisäinen logiikka riittää myös aikuiselle? Tytön mummin vaatimuksesta en toistaiseksi ole lukenut osuutta 10v-19v, koska mummin mielestä sisältö ei aivan joka paikassa ole lapselle sopivaa. Pidän tätä ehkä lastensuojelun liioitteluna, koska 8v tyttö itse seuraa aktiivisesti TV:stä salkkareita ja tuntee jotakin aikuisten elämän reaaliteeteista. Ei siellä kirjassani mitään törkeää ole (kuten ehkä ekassa romaanissani oli).

Referenssinä olen analysoinut miten Anni Kytöhonka käsittelee Kultarinnassa Mallan kehitystä. Mutta hän tekee yhden pitkän aikahypyn, minä en missään vaiheessa juuri yli puolta vuotta. Minä yritän tuoda erityisesti oman tyttöni asteittaisen kehityksen keskeiseksi aiheeksi ehkä enemmän kuin Anni. Minun tarinani on kauttaltaan kevyttä, scifihenkistä fantasiaa, Kultarinnassa fantasialla on vain pieni rooli. Olen kyllä Anni Kytöhongan suuri ihailija.

Pitäsikö minun jossakin vaiheessa kirjoittaa aito lastekirja?

Ajatuksia?

[Piru Naiseksi]

Aihe näyttää mielenkiintoiselta. Aiotko kirjoittaa tarinan nimenomaan lapsen näkökulmasta, kuin lapsen kertomana vai käyttää tarinassa kertojaa, joka kuvaa lapsen elämää ja kehitystä, todennäköisesti vuoropuhelujen välissä?
Millainen teos syntyisi tarinasta, jonka aikuinen kertoja osaa ja uskaltaa heittäytyä lapseksi?

[Carvtum]

Teos ei ole kirjoitettu minä-muodossa, vaan vanhanaikaisesti "kaikkitietävä kertoja" katselee asioita, myös tytön pään sisälle. Muiden henkilöiden pään sisälle katsotaan hyvin vähän, peikkojen ei ollenkaan.

En ole koskaan kirjoittanut mitään laajempaa minä-muodossa. Joskus täytyy yrittää. Tietysti nykyinen ratkaisuni jollakin tavalla rikkoo Class Andersonin ohjetta: "älä psykologisoi!". Hänen mielestään kaiken on tultava ilmi lukijalle vain välillisesti, epäsuorasti. Mutta luulen, että ammattipsykologina hän onkin ainakin osittain vanhentuneen behavioristisen koulukunnan kasvatti.

Peikkotarinassani pään sisäpuolisella maailmalla on keskeinen merkitys. Kirjan fantasiaulottuvuus liittyy tietoisuuden jakamiseen, esim. yhteisten unien muodossa.

Anni Kytömäen Malla-tytön elämää katsotaan lapsen omin silmin. Se toimii erinomaisesti. Minulle se olisi melkoinen haaste. Minun tarinani Satu ei juuri kirjassa "ajattele ääneen".

Tämä aihe on kiinnostava. Vilkaise analyysiäni Eowyn Iveyn Lumilapsi-kirjasta. Tarinan Faina-tyttö oli hyvin outo tapaus.
http://reaalifantasiaa.blogspot.fi/2014 ... chive.html

Jos olet kiinnostunut katselmoimaan peikkokirjani, niin voisin hyvin mielläni lähettää sinulle PDF-tiedoston, kunhan kerrot joko sähköpostin tai mielummin google+ tunnuksen, jotta voin jakaa sen suoraan google-drivelta.

[Piikki]

Mielenkiintoinen tuo bloggaus Lumilapsesta: hyvää analyysiä kirjailijan käyttämistä keinoista, ja oli se sitten tarkoituksellista tekijältä tai ei, niin mysteeri on mielenkiintoinen. Kirjailija sotkee pakkaa, koska hän ei anna vain yhtä vinkkiä: se että lumilapsi onkin fyysinen olento, ei ole edes kovin alleviivattu asia, vaan tapahtuu tarinan todellisuudessa kuin varkain.

Kerronnallisesti aikahypyt ja aukot, ne kohdat joihin ei puututa, ovat usein hyvin merkittäviä. Erityisesti kun lukija tajuaa, että on asioita, jotka ovat olemassa, mutta joita ei tahallaan tökätä.